Saaran kirja kertoo helsinkiläisestä Saarasta, joka on töissä kirjastossa, sekä hänen ystävistään ja perheestään.
Kaikki henkilöt ja tapahtumat ovat kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.
Kesäkuu 2018: Sain vihdoin kaikki 10 lukua tänne, olen ollut vähän kahden vaiheilla tämän julkaisun suhteen. Olkoon nyt. Ehkä se ilahduttaa ja on ainakin kevyttä kesälukemista.
Luku 1
Luku 2
Luku 3
Luku 4
Luku 5
Luku 6
Luku 7
Luku 8
Luku 9
Luku 10
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
lauantai 21. huhtikuuta 2018
Saaran kirja
SAARAN KIRJA
Luku 1
Saara astui ulos
hämärästä elokuvateatterin salista ja siristi silmiään aulan kirkkaammassa
valossa. Hän katseli ympärilleen ihmisvilinässä miettien mitä tekisi, sillä
kotiin ei vielä huvittanut mennä. Koti oli tyhjä ja hiljainen Harrin ollessa
työmatkalla Kööpenhaminassa vielä huomiseen iltaan ja vapaapäivä alkaisi
kuitenkin muutaman lyhyen tunnin päästä. Saara päätti mennä hetkeksi istumaan
elokuvakeskuksen alakerrassa sijaitsevaan baariin juomaan lasillisen punaviiniä
ja katselemaan ihmisiä. Ihmiset olivat kiinnostavinta mitä hän tiesi, heitä oli
mielenkiintoista seurata ja keksiä heistä tarinoita.
Saara istuutui
tyhjään ikkunapöytään ihmetellen hyvää onneaan. Useimmiten ikkunapöydistä sai
vain haaveilla, mutta jostain syystä tänään oli hiljaista. Toisaalta oli
torstai-ilta, joka oli melko hiljainen koko kaupungissa ja lisäksi satoi kuin lokakuussa,
ulkona oli pimeää, märkää ja tuuli kovaa.
Hän katseli
märälle kadulle kuvajaisensa läpi näkemättä sitä. Kadulla liikkui vain muutama
ihminen ja hekin olivat sateenvarjojensa suojissa, joten pian Saara upposi
omiin mietteisiinsä unohtaen viinilasinsa koskemattomaksi eteensä. Mietteet
kulkivat äsken nähdystä elokuvasta lapsettomuushoitoihin ja Harrin työmatkaan,
joista ne siirtyivät käsittelemään kesälomaa ja mahdollista matkaa jonnekin
varmasti aurinkoiseen ilmanalaan. Jos vain Harrin sairaus pysyisi poissa ja he
voisivat palata normaalielämään, ehkä aloittaa vauvahaaveetkin taas kunhan mies
päättäisi jatkosta matkallaan. Saara huomasi mietteidensä piankin johtavan
ikävään ja itsesääliin, joten hän koetti miettiä jotain iloisempaa aihetta.
”Hei Saara, onko
tässä vapaata?”, Antti kysyi iloisena huomattuaan tutun ihmisen baarissa. Saara
katsoi häntä kuin palaten jostain kaukaisesta galaksista takaisin maan päälle,
Antti ajatteli istuutuessaan naista vastapäätä. Jollain tavalla hänestä tuntui
aina Saaran tavatessaan kuin kolme kissaa olisi katsonut häntä tarkkaavaisesti.
Itsekseen hän arveli sen johtuvan Saaran kolmiomaisista, teräväleukaisista kasvoista
ja hieman vinoista vihreistä silmistä, pienestä nenästä ja leveästä suusta sekä
suurista hopeisista kissanpään muotoisista korvakoruista, joita nainen suosi.
Naisen lyhyeksi leikattu tumma tukka korosti pään siroutta ja korvakorujen
suuruutta, mutta samalla Antti odotti naisen korvien olevan teräväkärkiset joka
kerta pettyen hieman.
”On kyllä,
hauska nähdä sinua”, Saara sanoi hymyillen Antille ja käänsi katseensa
baaritiskille huomaten kolleegansa ja ystävänsä Simon olevan myös matkalla
kohti ikkunapöytää täyden tuoppinsa kera. Saara katsoi Anttia, joka oli
riisunut farkkutakkinsa sekä villapaitansa ja istui paitahihasillaan häntä
vastapäätä. Antin punaruskeat kiharat olivat epäjärjestyksessä, kuten
tavallisesti ja ruskeat silmät nauroivat, samoin kuin kaunismuotoinen suu. Hieman pysty nenä antoi miehen kasvoille
pysyvän ilkikurisen poikamaisen ilmeen, vaikka tämä oli jo yli neljänkymmenen.
Saara arveli miehen aiheuttavan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ainakin
naispuolisille opiskelijoilleen joka päivä.
”Olitko yksin
elokuvissa?”, Simo kysyi Saaralta päästessään pöydän ääreen ja istuutui
laittaen täpötäyden reppunsa jalkojensa väliin lattialle ja keri kaulastaan
pitkän kaulahuivin. Hän oikaisi selkänsä ja silitti pitkää tummaa tukkaansa toisella
kädellään venytellen samalla antaumuksella. Saaraa nauratti ja Antti hymyili
ystävälleen, joka valitti elokuvateatterin penkkien aiheuttavan hänelle
kramppeja. Simo oli kaunis ja hoikka mies, jota moni nainenkin kadehti
ilmeikkäiden sinisten silmien ja niitä reunustavien pitkien ripsien vuoksi.
”Harri on
työmatkalla Kööpenhaminassa”, Saara vastasi Simon kysymykseen ja siemaisi
viinilasistaan suullisen. Simo katsoi häntä tarkasti huomaten väsymyksen
silmien ympärillä ja pienet rypyt naisen kulmien välissä. Saara oli kuin sisar
hänelle ja hän tiesi naisen ajattelevan häntä pikkuveljenään, heidän toistakymmentä
vuotta kestänyt ystävyytensä oli lämmin ja syvä. Saara kertoi hänelle asioita,
joista ei puhunut kenellekään toiselle, ei edes Harrille huolimatta heidän pitkästä
avioliitostaan.
”Sinulla
on työlauantai?”, Simo varmisti Saaralta, joka myönsi. Lauantaivuoro ei ollut
hänen suosikkinsa kiireen vuoksi. Hänestä tuntui, ettei koskaan lauantaisin ehtinyt
paneutua asiakkaiden tarpeisiin riittävän hyvin. Simo oli ollut lomalla tämän
viikon, mutta arveli tulevansa käymään työpaikalla lauantaina tarkistamassa
maanantain työvuoronsa. He olivat töissä samassa kirjastossa, olleet jo historian
alkuhämäristä ja molemmat pitivät työstään kovasti.
”Mitä
te olitte katsomassa?”, Saara kysyi Antilta, sillä yleensä he pitivät
samanlaisista elokuvista. He olivat tutustuneet Simon luona ja tavanneet ehkä
puolenkymmentä kertaa jutellen aina kirjallisuudesta ja elokuvista. Antti tutki
yleistä kirjallisuustiedettä yliopiston leivissä kirjoittaen väitöskirjaansa
elokuvatieteen ja fanifiktioiden rajapinnoista, mikä oli Saaran mielestä hyvin
mielenkiintoista.
”Watchmen’iä,
ihan kelvollinen pätkä”, Antti sanoi ja Saara nyökkäsi. Hän ei ollut koskaan
tutustunut kyseiseen sarjakuvaan, eikä ollut vielä päättänyt halusiko nähdä
elokuvaa ollenkaan. Harria se ehkä kiinnostaisi, mutta tämä luultavasti ostaisi
sen itselleen.
”Entä
sinä?”, Antti kysyi vuorostaan.
”Benjamin
Button’ia neljättä kertaa”, Saara kertoi ja Antin kulmat kohosivat, hän ei
ollut ajatellut Saaran katsovan suurella rahalla tehtyjä Hollywood-projekteja.
Simo äännähti myös yllättyneesti ja kysyi, oliko Saara ehkä rakastunut Brad
Pittiin eikä ollut kertonut hänelle mitään. Saara nauroi Simon kysymykselle ja
vastasi pitävänsä enemmän Cate Blanchettistä kuin Bradistä vaikkei naisia
harrastanutkaan. Simon vilkaistessa varovasti Anttia Saara näki jälleen nälän
tämän katseessa, Antti ei onneksi sitä huomannut eikä varmaankaan edes
ymmärtänyt voivansa sellaista aiheuttaa. Saara tiesi Simon pitävän enemmän
miehistä, muttei hurjimmissa unelmissaankaan olisi mennyt sanomaan asiaa
Simolle saati kenellekään muulle. Saara oli itsekin huomannut Antin vetovoiman
ja löysi itsensä silloin tällöin miettimästä, oliko mies onnellinen liitossaan.
Saara jatkoi
naljailuaan Simon kanssa ja Antti heitti välillä jotain väliin, hänestä oli
hauska seurata noiden kahden ystävällismielistä kinastelua. Jälleen hän huomasi
pitävänsä Saaran ajatuksenjuoksusta ja pohti, millaisia salaisuuksia naisen
mielessä piileksi. Heidän tavattuaan ja juteltuaan keskenään hänelle oli usein jäänyt
tunne siitä, että paljon asioita oli jäänyt sanomatta vaikka puhetta olikin
riittänyt mitä erilaisimmista asioista koko illan. Aivan toisin kuin Minnan
kanssa, hän ajatteli, he olivat enimmäkseen hiljaa omilla koneillaan tai
juttelivat ja leikkivät poikien kanssa jos nämä olivat kotona.
”Missä sinun
perheesi on, Antti?”, Saara kysyi yllättäen hänet. Aivan kuin nainen olisi
lukenut hänen ajatuksensa, mies tuumi.
”Minnalla oli
talvilomaa jäljellä, joten he menivät Pohjanmaalle viikoksi”, Antti vastasi.
Saara muisti Minnan vanhempien asuvan Seinäjoella, joten ilmeisesti he olivat
siellä.
”Siellä on
varmaankin vielä lunta. Olisi hauska päästä hiihtämään suoraan kotiovelta”,
Saara pohti ääneen hieman kaihoisasti saaden Simon puistattelemaan kauhusta.
”Olen viimeksi
hiihtänyt armeijassa”, Simo huokaisi ja toiset virnistivät hänelle.
”Se on ihan
mukavaa, oikeassa seurassa jopa hauskaakin”, Antti sanoi puolestaan ja hänen
silmänsä karkasivat Saaraan, joka hämmentyi ja huomasi lasinsa olevan tyhjä
nostaessaan sitä.
”Otatteko
toiset?”, Antti nousi pöydästä saatuaan myöntävän vastauksen molemmilta
kumppaneiltaan. Hän halusi hetkeksi pois pöydästä kootakseen ajatuksensa, ei
hänen ollut tarkoitus flirttailla Saaralle, mutta tilaisuus oli ollut liian hyvä
päästettäväksi käsistä. Miestä hieman huvitti Saaran ilme tämän katsoessa
tyhjää lasiaan hämmentyneenä.
”Se Benjamin
Button... Et kai sinä uppoa siihen liikaa?”, Simo kysyi Saaralta huolestuneiden
sinisten silmien katsoessa naista rävähtämättä. Hän mietti, aikoiko nainen
aloittaa lapsettomuushoidot jälleen vai olivatko Saara ja Harri päättäneet
lopettaa sen tien kulkemisen.
”Minä... En,
mielestäni”, Saara sanoi puolustelevasti purren huultaan mietteliäänä. Oli
totta, että tarina miehestä, joka syntyi vanhuksena ja kuoli vauvana, oli
rankka kokemus hänelle. Se oli myös puhdistava, hän koki jonkinlaista
anteeksiantoa Kaikkeutta kohtaan eläytyessään elokuvan tunnelmaan ja itkiessään
pimeässä elokuvateatterissa yksinään toisten keskellä. Saara katsoi
baaritiskille pannen merkille jonon pituuden, Antti olisi vielä hetken poissa.
Simo seurasi Saaran katsetta ja kumartui lähemmäs naista kuullakseen tämän
puheen.
”Meille
soitettiin keskiviikkona, ennen kuin Harri lähti matkalle. Varoaika sytojen ja
sädehoidon jälkeen on kulunut umpeen ja nyt pitäisi päättää, mitä teemme...
Sieltä sanottiin, että meidän alkiomme olivat tuhoutuneet sulatuksen aikana
jostain syystä”, Saara kertoi Simolle matalalla äänellä ja näki miehen kulmien
vetäytyvän yhteen.
”Mitä te aiotte
tehdä?”, Simo kysyi ja katsoi naista vakavana ja osittain huolissaan. Hänestä
tuntui, että Saaralla oli liikaa kannettavaa siroilla hartioillaan.
”Meidän pitäisi
käyttää luovutettuja sukusoluja, Harri on käytännöllisesti katsottuna steriili.
Hän taas ei haluaisi... Hän lupasi miettiä asiaa Kööpenhaminassa. Hulluinta on,
että nyt kun olen laihtunut huolesta hänen sairautensa vuoksi, minun hormoonini
kyllä toimivat”, Saara puuskahti ja Simo hymyili. Hän oli jo vuosia kuunnellut
Saaran seikkailuja lapsettomuushoidoissa eikä häntä haitannut asioiden
henkilökohtaisuus, ei hän niitä kenellekään kertoisi. Työpaikalla hän oli
ainut, johon Saara luotti, eikä hän aikonut rikkoa naisen luottamusta.
”Minähän voisin
lahjoittaa teille ’sukusoluja’, kuten kauniisti sanoit”, Simo sanoi innostuen
ja Saara naurahti mieli keventyen yhtäkkiä.
”Ei, et
todellakaan voisi”, hän nosti kätensä ylös ja pudisti päätään. Vaikka hän
pitikin Simosta, ei hän halunnut kantaa tämän lasta tai kasvattaa sitä.
”Mitä hän ei
voisi?”, Antti kysyi laskien kantamuksensa pöydälle. Hän oli huomannut toisten
puhuvan jostain keskittyneinä päät yhdessä, eikä ollut halunnut häiritä vaan
oli odottanut hetken kauemmin tiskillä ja tullut pöytään vasta, kun tilanne
näytti rennommalta.
”Juoda enempää
olutta”, Saara nauroi ja Simo tarrasi tuoppiinsa nopeasti kuin peläten Saaran
vievän sen hänen kädestään. Antti kurtisti kulmiaan, mutta hymyili naisen
vastaukselle. Hän arveli heidän puhuneen jostain joko Saaran tai Simon
henkilökohtaisesta ongelmasta, eikä halunnut painostaa toisia kertomaan siitä.
Hän oli tavallaan ulkopuolinen toisten lämpimästä ystävyydestä ja hyväksyi
asian.
”Arveletko Simon
juovan liikaa?”, Antti nosti kulmiaan virnistäen samalla. Hänen mielestään Simo
joi poikamieheksi melkoisen vähän, hän tunsi suurempiakin oluenystäviä.
”No en
oikeastaan, Simo on ihan kiltti poika”, Saara nauroi ja Simoa huvitti. Saara
suhtautui häneen aina jotenkin holhoavasti, vaikkei heillä ollut kuin kaksi
vuotta ikäeroa. Jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin Saara, ei Simo olisi
moista sietänyt.
”Minkä ikäisiä
sinun poikasi ovat? En koskaan muista näitä asioita”, Saara kysyi Antilta
päättäen vaihtaa puheenaihetta. Lapset olivat yleensä turvallinen aihepiiri,
eikä hänestä tuntunut pahalta puhua toisten lapsista, kunhan nämä olivat ohittaneet
vauva- ja taaperoiän.
”He ovat
seitsemän ja viisi, Juuso menee kouluun ensi syksynä”, Antti vastasi
tyytyväisenä aiheenvaihdokseen. Ei sillä, että hän olisi erityisesti pitänyt
itsestään puhumisesta, mutta Saaran kanssa oli helppo jutella.
”Hei, minun
pitää mennä. Viimeinen metro lähtee ihan kohta!”, Simo huudahti kumoten
tuoppinsa lopun kurkkuunsa ja keräten tavaransa. Hän asui Siilitien pysäkin
lähellä vanhassa kerrostalossa. Asunnon hän oli perinyt mummoltaan, joka oli
aikoinaan kuolla kupsahtanut sopivasti juuri Simon opintojen alkuvaiheessa.
Simo oli pitänyt mummostaan suuresti ja asunto oli sisustettu pitkälti mummon huonekaluilla
edelleen. Joskus ollessaan vierailulla Simon luona Saara ajatteli, ettei olisi
hämmästynyt jos mummo olisi hipsuttanut esiin jostain. Niin pysähtyneeltä
asunnossa vaikutti.
”Me näemme
töissä ensi viikolla viimeistään”, Saara sanoi hänelle ja Antti nosti kättään Simon
häipyessä näköpiiristä.
”Onko sinulla
kiire kotiin?”, Antti kysyi Saaralta, joka pudisti päätään.
”Ei, huomenna on
vapaapäivä ja Harri tulee vasta huomenna illalla”, Saara vastasi jotenkin
alakuloisena. Antti mietti, mistä Saara oli puhunut Simon kanssa, muttei aikonut
kysyä. Se olisi voinut saada Saaran vetäytymään kuoreensa, eikä hän halunnut
sitä. Luultavasti Saara kertoisi hänelle itse, jos ei tuntisi oloaan
ahdistetuksi.
”En muista
kuulleeni, mitä hän tekee työkseen?”, Antti kysyi uteliaana. Saara ei ollut
kertonut hänelle paljonkaan itsestään, vaikka he olivat puhuneet
kirjallisuudesta paljonkin.
”Hän on Nokialla
it-asiantuntijana. Saattaa olla, että vaihdamme maisemaa Atlantin toiselle
puolen, jos Kööpenhaminassa menee hyvin”, Saara kertoi. Hän ei tiennyt,
halusiko oikeastaan muuttaa Amerikan länsirannikolle, mutta toisaalta
paikanvaihdos houkutti. Se olisi kiinnostavaa ja antaisi uusia näkökulmia arjen
harmauteen. Ehkä heidän liittonsakin saisi uutta voimaa ja he tulisivat
onnellisiksi.
”Jännittäviä
aikoja siis”, Antti nosti kulmiaan yllättyneenä. Hänestä tuntui, että oli
menettämässä Saaran jo ennen kuin he ehtisivät ystävystyä kunnolla ja
jonkinlainen haikeus täytti hänen mielensä.
”Saa
nyt nähdä, iso muutoshan se on jos sinne lähdemme”, Saara mutisi
viinilasilleen. Hänestä tuntui samalta kuin Antista, heidän ystävyytensä
katkeaisi nuppuunsa. Vaihtaakseen aihetta hän pohti kuumeisesti uutta kysymystä
esitettäväksi, hän halusi oppia tuntemaan miestä paremmin.
”Mitä
Minna tekee työkseen? Olet luultavasti kertonut senkin, mutten muista”, hän
sanoi Antille anteeksipyytävästi ja miestä nauratti. Ei hänkään muistanut,
olivatko he koskaan keskustelleet toistensa perheistä näinkään paljoa.
”Hän
on graafikko eräässä sisustuslehdessä”, Antti mainitsi suuren ja suositun
sisustuslehden nimen saaden Saaran silmät pyöristymään hämmästyneinä.
”Niinkö?
Minun eräs ystäväni on samassa lehdessä toimittajana, hassu sattuma”, Saara
kertoi ilahtuneena.
”Helsinki
on kovin pieni kaupunki ja Suomi myös. Joskus on suorastaan häiritsevää, miten
paljon löytyy tuttuja ihmisiä ihan pienellä vaivalla”, Antti sanoi. Häntä
askarrutti, kuka Minnan työtovereista mahtoi olla Saaran ystävä. Hänen
mielestään Saara oli kovin erilainen kuin Minna tai tämän työtoverit, mutta
Saara oli täynnä yllätyksiä.
Juotuaan
lasinsa tyhjiksi he päättivät lähteä kävellen kohti Kalliota, he asuivat
lähekkäin vaikkeivät heidän reittinsä juuri ristenneet muuten kuin Simon
jäljiltä.
Saara mietti
itsekseen, oliko toinen lasillinen viiniä ollut liikaa päättäen loppujen
lopuksi sen olleen vain hyväksi. Näin mukavaksi ja rentoutuneeksi hän ei ollut
tuntenut itseään moneen kuukauteen ja Antin kanssa oli mukava ja helppo olla.
Sade oli tauonnut, tuuli laantunut ja he kävelivät rauhallista tahtia jutellen
niitä näitä, maisemista ja muusta. Molemmat olivat syntyjään helsinkiläisiä ja
kotikaupunki oli rakas.
”Onko
sinulla kylmä?”, Antti kysyi heidän lähestyessään Hakaniemeä. Hänellä itsellään
oli aivan sopiva olla, mutta hän arveli Saaran palelevan mokkanahkaisessa
hameessa ja loafereissaan. Nainen oli ollut jonkin aikaa omissa ajatuksissaan
aivan hiljaa.
”Ei
minua palele, nenä vain hiukan vuotaa aina kylmässä”, Saara vastasi. Hänellä
oli mukava vihreä villapaita punaisen villakangastakin alla ja kaulahuivi
kaulassaan, lisäksi kävely oli lämmittänyt hänet. Yhtäkkiä hän huomasi
kertovansa Antille äidistään, joka vietti 20nnetta iloisen lesken talveaan
Marbellassa.
Ӏiti
tulee taas toukokuussa mökille Asikkalaan puoleksi vuodeksi Carlosin vai oliko
se Jorgen kanssa. He ovat olleet yhdessä jo viisi vuotta, mutten vieläkään
muista miehen nimeä”, Saara huokaisi Antille, jota huvitti. Hän mietti, oliko
Saara oikeasti unohtanut äitinsä miesystävän nimen vai koettiko hän vain
välttää ajattelemasta äitinsä uutta elämää.
”Milloin
isäsi kuoli?”, Antti kysyi haluten tietää enemmän Saarasta ja otti naisen käden
omaansa. Saara ei vetänyt kättään pois, sillä oli mukava kävellä käsi kädessä.
Miehen käsi oli suuri ja lämmin.
”Hän
hukkui mökin rantaveteen kännipäissään sinä juhannuksena, kun täytin
kahdeksantoista”, Saara sanoi ja Antti pusersi hänen sormiaan myötätuntoisesti.
Varsinainen syntymäpäivä, hän ajatteli hieman järkyttyneenä.
”Huh.
Miten järkyttävää sinulle”, Antti sanoi ja Saara katsoi häntä vinosti.
”Sen
jälkeen olen viettänyt joka ikisen juhannuksen kaupungissa ja nauttinut
rauhasta”, Saara sanoi hymähtäen hieman katkerasti. Onneksi Harriakaan ei
kiinnostanut mökkijuhannus ja he olivatkin aivan tyytyväisiä hiljaiseen
juhannuksen viettoon kaupungissa nauttien kahdenkeskisestä illallisesta jossain
hyvässä ruokaravintolassa.
”Entä
sinun vanhempasi, ovatko he vielä elossa?”, Saara kysyi vuorostaan.
”Kyllä
he ovat aivan eläväisiä eläkeläisiä”, Antti sanoi lievästi huvittuneena ja
Saara punehtui. Ei hän ollut ajatellut tarkemmin, mitä oli kysynyt ja nolostui.
Antti huomasi sen ja puristi naisen kättä hellästi ja silitti peukalollaan
tämän kämmenselkää. Saara veti hitaasti henkeä sisäänpäin ja koetti rauhoittua,
Antin kosketus tuntui aivan eri tavalla hänessä kuin hän arveli miehen
tarkoittaneen.
”He
muuttavat näihin aikoihin keväisin Kulosaaren siirtolapuutarhamökkiinsä, talvet
he asuvat Töölössä. Isä oli veturinkuljettaja ja äiti sairaanhoitaja, mutta nyt
he ovat olleet jo monta vuotta eläkkeellä”, Antti selitti miettien samalla,
miten Saara sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi taas.
”Asuvatko
he Temppeliaukion kirkon takana, Rautatieläisten talossa?”, Saara kysyi
epäröivästi ja Antti katsoi häntä kummissaan.
”Kyllä,
kuinka niin?”, hän kysyi puolestaan naiselta, joka hymyili leveästi.
”Sinä
et taida muistaa, mutta siskosi Sanna oli paras ystäväni ollessani
kuusivuotias. Leikimme usein sinun kanssasi kirkon katolla”, Saara vastasi ja
Antti muisti kaukaiset päivät. Sanna-sisaren ystävä oli ollut tummakiharainen
ja vihreäsilmäinen pienikokoinen tyttö, joka asui Tunturikadulla.
”Mitä
siitä on, yli kolmekymmentä vuotta?”, Antti kysyi tunnustelevasti. Hän muisti
kyllä varsin hyvin erään alkukesän päivän, jonka muisto alkoi kuumottaa hänen
poskiaan.
”Kolmekymmentäkaksi,
jos ollaan tarkkoja”, Saara naurahti ja katsoi vieressään kävelevää miestä
varovasti. Muistiko tämä vielä?
”Te
muutitte, kesäkuussa”, mies sanoi ja katseli ruskeita nahkakenkiään niiden
talloessa pikkukiviä. Hän ei uskaltanut katsoa naisen kasvoihin, jos tämä vaikka
nauroi hänelle. Poikaan oli sattunut, koko kesän ajan.
”Puistolaan,
menin kouluun sinä syksynä”, nainen mutisi kaulahuiviinsa. Hänestä tuntui, että
mies muisti sittenkin.
”Me
olemme perillä, tuletko teelle?”, Saara kysyi pysähtyen talon alaoven eteen ja
Antti nyökkäsi. Oli hiukan vilu, toisaalta taas tukala olo. Ehkä se helpottaisi
sisällä. Nainen naputteli numerokoodin, jolla ovi aukesi. He menivät hissiin,
Saara painoi hissin nousemaan kuudenteen kerrokseen ja katsoi miestä peilin
kautta silmiin vakavana.
”Se
oli minun ensimmäinen suukkoni”, hän sanoi ja hymyili miehelle ujosti. Mies
muisti saman hymyn kalliolohkareiden välissä ja kyynelet silmissään. Hän oli
juossut pois ja jättänyt tytöt leikkimään keskenään. Seuraavana päivänä hän ei
halunnut nähdä muuttoautoa vaan lähti uimaan kavereidensa kanssa Hietsuun koko
päiväksi, illalla hän oli punainen kuin rapu.
Samassa
hissi pysähtyi heidän kerrokseensa ja he menivät Saaran kotiin. Sisällä oli
hiljaista, jääkaappi hurisi keittiössä. Mies riisui takkinsa, nainen omansa ja
mies veti naisen syliinsä suudellen tätä hellästi hämärässä eteisessä.
perjantai 20. huhtikuuta 2018
Saaran kirja
SAARAN KIRJA
Luku 2
Antti
tuijotti tietokoneen ruutua käsittämättä mitään lauseesta, jonka oli
kirjoittanut vain muutamaa päivää aiemmin. Hän tunsi hirvittävää himoa poistaa
kaikki väitöskirjansa tiedostot koneen muistista, mutta tiesi katuvansa myöhemmin,
jos antaisi halulleen periksi. Hän koetti olla ajattelematta Saaraa ja heidän
yhteistä yötään, vaikka ajatukset sorkkivat muistoa koko ajan kuin kieli kipeää
hammasta.
”Me
emme voi jatkaa tätä”, hän oli todennut samana aamuna Saaralle, joka oli nyökännyt
mukilleen kyynelet silmissään kimaltaen. He istuivat Saaran keittiössä vaalean
Artekin ruokapöydän ääressä vastapäätä toisiaan ja aurinko paistoi ulkona niin,
että silmiä särki.
”Niin,
minä tiedän”, nainen sanoi hiljaa. Emmittyään hetken hän oli kertonut Antille lapsettomuushoidoista
ja alkioiden tuhoutumisesta sekä miehensä Harrin sairaudesta. Antti oli
kuunnellut häntä vakavana ja arvannut tämän olleen asia, josta Saara ja Simo
olivat puhuneet baarissa hänen ollessaan baaritiskillä.
”Minä
toivon, ettet sinä arvele minun rakastelleen kanssasi vain tullakseni
raskaaksi”, Saara sanoi Antille katsoen tätä arasti. Hän ei tiennyt mitä
tekisi, jos mies katsoisi häntä halveksien. Hän oli jo ehtinyt rakastua
mieheen, vaikka he eivät olleet tunteneet kauaa. Lapsuuden yhteiset hetket
olivat kultaisia muistoja, mutta eivät he kumpikaan olleet enää lapsia.
”Miksi
minä niin luulisin? Sinä et ole laskelmoivaa tyyppiä”, Antti hymähti ja
kurtisti kulmiaan ottaen naisen käden omaansa. Hän mietti, miten paljon rakasti
naista, jota ei oikeastaan tuntenut kovin hyvin ja silti tiesi täsmälleen
toisen mielenliikkeet. Kuin olisi tuntenut toisen aina. Kerrassaan outo
ajatuskulku, mies pohti huvittuneena ja pudisti päätään itselleen.
”Jos
niin kuitenkin käy, niin haluaisin kyllä kuulla”, mies jatkoi ääneen nostaen
naisen sormet huulilleen ja nainen nyökkäsi jälleen. Hän tunsi painon nousevan
hartioiltaan ja hymyili varovasti, kunnes muisti jotain.
”Minä
luultavasti kerron Simolle sitten, mutta en uskalla ajatella mitä tapahtuu jos
hän arvaa sinun osuutesi”, Saara pohti ääneen. Hän mietti, rikkoisiko heidän
hairahduksensa Simon ja hänen sekä Simon ja Antin ystävyyden.
”Toisaalta kaikki minun raskauteni ovat
menneet kesken jo ennen neljättä kuukautta”, hän lopetti lauseen hieman
katkerasti ja nielaisi. Antti katsoi häntä ja näki surun naisen silmissä. Hän
toivoi, että tällä kerralla kaikki menisi hyvin, jotenkin hän arvasi tämän
olevan naisen viimeinen kerta. Enempää tämä ei kestäisi.
”Mitä
sinä arvelet Harrin sanovan?”, Antti kysyi ja Saara kuuli lauseen
ääneenlausumattoman lopun haipuvan ilmaan. Hän oli jo ehtinyt miettiä sitäkin,
eikä tiennyt vastausta. Hän toivoi Harrin kestävän asian, tavallaanhan
sukusolut oli lahjoitettu ilman taka-ajatuksia, vaikkei niitä oltukaan
istutettu hänen kohtuunsa steriilissä ympäristössä. Naista alkoi huvittaa ja
hän hymyili Antille.
”En
tiedä. Hän luultavasti loukkaantuu kuullessaan, miten olen hoitanut asian”, hän
sanoi lopulta irvistäen hieman ja mies nosti kulmiaan. Hän pystyi kuvittelemaan
tilanteen varsin hyvin, ei hänkään olisi niellyt mukisematta vaimon yllättävää
raskautta. Toisaalta hänkin oli nauttinut heidän yhteisestä yöstään eikä
katunut sitä. Tehtyä ei enää saanut tekemättömäksi.
”Entä
sinä? Aiotko kertoa Minnalle?”, Saara kysyi puolestaan Antilta. Mies pohti
vastaustaan jonkin aikaa, vaikka tiesi hyvin jättävänsä vaimonsa pimentoon
yöllisistä tapahtumista. Ei hänellä ollut tarvetta kertoa tälle mitään ellei se
muuten paljastuisi.
”En
usko. Me emme nykyään juuri puhu keskenämme”, Antti sanoi ja katsoi Saaraa
pitkään. Hän mietti hetken aikaa, pitäisikö hänen kertoa heidän
vieraantumisestaan tälle, mutta päätti sitten olla hiljaa. Ei ollut Saaran syy,
että hän oli vieraantunut vaimostaan.
”Minä
olen ajatellut, etten halua tietää vaikka Harri olisikin pettänyt minua. Tuskin
hän matkoillaan on aina yksin nukkunut, mutta jos en tiedä niin en kärsi”,
Saara sanoi hiljaa ja Antti silitti hänen kättään hellästi laskiessaan siitä
irti.
”Miten
sinä muistit meidän suukkomme kirkon katolla?”, hän kysyi palaten heidän
yhteiseen lapsuusmuistoonsa. Saara nousi seisomaan hänen viereensä ja työnsi
kätensä miehen kuparinpunaisiin kiharoihin, jotka olivat vielä kosteat heidän
suihkunsa jäljiltä.
”Sinun
hiuksesi. Tiesin jo, kun tapasimme ensi kerran Simon luona, että olin nähnyt
sinut ennenkin, mutta vasta kun puhuit vanhemmistasi muistin Sannan ja hänen
veljensä”, Saara nauroi ja Antti veti hänet syliinsä istumaan. Hän suuteli
naista jälleen hellästi ja he olivat hetken aikaa hiljaa yhdessä.
”Simo-parka...
Hän pitää minusta enkä voi vastata hänen tunteisiinsa”, Antti huokaisi ja
katsoi Saaraa vakavana. Saaran silmät levisivät.
”Sinä
tiedät, että hän rakastaa sinua?”, nainen kysyi yllättyneenä. Hän oli
ajatellut, ettei Antti ollut huomannut Simon kaipaavia katseita. Mies nyökkäsi,
hän ei oikein tiennyt mitä sanoisi.
”Olen
kyllä tiennyt sen jo jonkin aikaa. Ei se minua häiritse”, Antti sanoi lopulta.
Oli totta, ettei Simon ihailu häirinnyt häntä. Lähinnä häntä suretti, ettei
tuntenut samoin ystäväänsä kohtaan. Kyllä hän piti Simosta, mutta ei voinut
kuvitellakaan lähestyvänsä miestä seksuaalisesti.
”Simolla
on ollut muutama tyttöystävä, mutta ne suhteet ovat jääneet lyhyiksi. Pelkään,
että hän loukkaantuisi minulle verisesti, jos ehdottaisin hänelle
poikaystävää”, Saara sanoi mietteliäänä. Joskus hän todella ihmetteli, oliko
Simo niin yksinkertainen tässä asiassa kuin vaikutti. Toisaalta hän ei halunnut
painostaa ystäväänsä liikaa ja jos tämä viihtyi sittenkin paremmin yksinään,
niin siitä vain. Eivät kaikki ihmiset olleet luotuja parisuhteeseen.
”Mitä
muuten Sannalle kuuluu?”, Saara kysyi ajatustensa vaihdettua suuntaa ja Antti
virnisti huvittuneena.
”Sanna
asuu Lontoossa, hän on naimisissa ja hänellä on kaksi poikaa. Sannan mies Karim
on näytelmäkirjailija ja Sanna puolestaan puvustaa”, Antti kertoi lyhyesti
tärkeimmät uutiset ja Saara naurahti. Hän nousi Antin sylistä ja alkoi pakata
astioita tiskikoneeseen miettien samalla, muistaisiko Sanna hänet vielä.
”Minä
voisin kirjoittaa hänelle... tai lähettää sähköpostia”, hän sanoi lopulta
kääntyen takaisin mieheen päin. Antti nousi seisomaan ja veti hänet halaukseen.
”Minä
lähetän sinulle hänen osoitteensa sähköpostissa. Minun pitää varmaankin nyt
lähteä”, mies sanoi ja nainen pyyhki silmänsä kämmensyrjiinsä. Hänellä oli jo
ikävä miestä.
Antti
tassutteli paljain jaloin takaisin makuuhuoneeseen ja etsi sukkansa sängyn
alta. Hän istuutui sängylle ja katsoi ulos ikkunasta tajuten samassa näkevänsä
oman kotinsa keittiön ikkunan poikkikadun päässä. Hän ei ollut ennen ajatellut
heidän asuvan aivan näin lähekkäin ja kurtisti kulmiaan kotinsa ikkunalle, joka
kiilteli auringossa. Hän käänsi katseensa sänkyyn ottaen Saaran tyynyn käsiinsä
ja hautasi kasvonsa siihen. Hän hengitti syvään saadakseen muistinsa
kyllästettyä naisen tuoksulla, kyynelet polttivat silmäluomien alla.
”Mitä
sinä teet?”, Saaran ääni kysyi jostain hänen päänsä ulkopuolelta ja hän nosti
päänsä tyynystä hengittäen syvään, ettei vesi valuisi silmistä.
”Minä...
haluan muistaa sinun tuoksusi”, hän hymähti katkerasti ja räpytteli silmiään
kirkkaassa valossa. Saara katsoi häntä vakavana. Hän oli aikonut pitää lakanat
sängyssä, kunnes miehen tuoksu niissä olisi hitunut ohueksi eikä enää tuntuisi.
Sitten hän ehkä saattaisi vaihtaa ne. Hän ajatteli, miten hyvä oli, että Harri
nukkui työhuoneessa edelleen muutettuaan sinne sairautensa alkuvaiheessa.
”Tiesitkö,
että meidän keittiön ikkunamme näkyy tänne?”, Antti kysyi Saaralta ja näytti
naiselle missä he asuivat.
”Kummallista,
ettemme ole tajunneet sitä aiemmin”, Saara sanoi hieman järkyttyneenä. Häntä
ihmetytti, etteivät he olleet tavanneet kadulla joka päivä. Yhtäkkiä hänen
mieleensä juolahti jotakin.
”Onko
sinun pojillasi samanlaiset hiukset kuin sinulla?”, hän kysyi purren huultaan
varmana vastauksesta.
”On,
samanlainen pehko kummallakin”, Antti sanoi kummastuneena. Saara nyökkäsi.
”Sitten
olen nähnyt heidät ja Minnan kadulla kävellessäni”, Saara huokaisi ja hänestä
tuntui jotenkin haljulta. Hän ajatteli vaaleaa pitkää naista ja kahta
punatukkaista pikkupoikaa, jotka usein aamuisin tulivat häntä vastaan hänen
lähtiessään töihin kävellen.
”Se
on hyvinkin mahdollista”, Antti sanoi arvaten, mitä Saara ajatteli. Hän toivoi,
ettei nainen saisi jotain syyllisyydenpuuskaa ja kertoisi Minnalle heistä
jonain kauniina aamuna kadulla, mutta arveli sitten huolehtivansa turhaan.
Sellainen ei vaikuttanut Saaran tapaiselta.
”Me
varmaankin näemme kuitenkin vielä. Ei anneta nyt mennä kolmeakymmentä vuotta”,
Antti sanoi mennessään eteiseen etsimään takkiaan ja kenkiään. Saara nyökkäsi
miehen selälle ja kietoi käsivartensa ympärilleen.
”Kaipa
me näemme”, hän sanoi lopulta hieman apeasti ja Antti silitti hänen olkavarttaan
nyökäten vakavana. Hänestä tuntui pahalta jättää nainen yksin, mutta hänen oli
pakko päästä jonnekin muualle ajattelemaan.
”Pidä
huoli itsestäsi”, Antti sanoi hiljaa ja lähti.
Antti käveli
kotiinsa pitkin askelin ja päästyään asuntoon istuutui tietokoneen ääreen
aikeissa jatkaa väitöskirjan kirjoittamista, mutta huomaten sen mahdottomaksi.
Hän tunki kätensä jo ennestään sekaiseen tukkaansa ja repi hiuksiaan saadakseen
ajatukset liikkeelle. Onneksi hänellä ei ollut luentoja tänään, hän oli sopinut
kirjoitusvapaasta ja siksikin toivoi saavansa edes muutaman rivin aikaiseksi. Ajatukset
eivät vain oikein alkaneet luistaa hänen toivomallaan tavalla, joten hän meni
keittiöön juomaan vettä. Vesilasi kädessään hän meni ikkunaan ja katseli Saaran
ikkunoita. Hän rypisti otsaansa nähdessään Saaran keikkumassa avoimen ikkunan
ääressä, tämä oli aloittanut ikkunanpesun ja Antti pohti, liittyikö moinen
puhtausintoilu hänen vierailuunsa. Hän katseli naisen touhuja hetken ja huomasi
aivojensa muovaavan täysin ymmärrettävää lausetta väitöskirjaan. Innoissaan mies
kiiruhti tietokoneen ääreen ja alkoi kirjoittaa unohtaen Saaran ja ikkunat.
Saara
pesi ikkunoita. Muutamassa tunnissa hän ehtisi hyvin pestä koko asunnon neljä
ikkunaa ja sen jälkeen siivota asunnon perinpohjaisesti. Ehkä hän ehtisi vielä
leipoakin jotain ennen kuin Harri tulisi kotiin illansuussa. Mikä tahansa
ajantappo kelpasi, ehkä hän ei ehtisi miettiä niin paljoa touhutessaan, nainen
arveli tietäen kuitenkin ajattelevansa Anttia koko ajan.
Illalla
he olivat suudellen siirtyneet makuuhuoneeseen riisuen toistensa vaatteet
matkan varrella. Heillä oli ollut niin kiire tuntea toisen iho omaansa vasten,
etteivät he olleet miettineet muuta. Olisiko se estänytkään, Saara pohti ja
pudisti päätään itselleen. Hän siirtyi seuraavaan huoneeseen, joka oli heidän
työhuoneensa ja nykyisin Harrin makuuhuone ja laittoi mp3-soittimensa
äänenvoimakkuuden aavistuksen kovemmalle laulaen Rammsteinin Rosenrot’ia ääneen
keskittyen vain veteen ja rättiin. Musiikki täytti hänen korviensa välin ja
esti ajatukset muutoin, paitsi laulun vaihtuessa. Jossain vaiheessa hänestä
tuntui kuin joku olisi katsellut häntä, mutta hän ravisti päätään ja tunne meni
ohitse.
Saatuaan
ikkunat pestyä Saara imuroi ja moppasi lattiat nauttien puhtaasta tuoksusta
kodissaan. Aika ei vain kulunut, joten hän leipoi mutakakun ja ottaessaan sitä
uunista vilkaisi ulos. Antin talon eteen oli pysähtynyt taksi, josta juuri
nousi ulos vaalea nainen kahden pikkupojan kanssa. Saara jäi tuijottamaan heitä
ja tunsi pienen kateuden piston. Hän olisi hetken halunnut olla tuon naisen asemassa,
mutta muistutti itseään saaneensa lainata tämän miestä hetkeksi. Ei hän
syyllisyyttä tuntenut, mikä sinänsä oli kummallista sillä yleensä hän tunsi
syyllisyyttä milloin mistäkin, melko mitättömistäkin asioista. Saara huokaisi
ja käänsi kakun pois vuoasta koettaen iloita siitä, että kakku pysyi ehjänä
eikä revennyt. Harri piti valtavasti mutakakusta ja saattoi syödä puoli kakkua kerralla
voiden sitten huonosti loppuillan. Saara antoi kakun jäähtyä viileäksi pöydällä
ja nosti sen sitten jääkaappiin. Enää pari tuntia yksinoloa, hän huokaisi
mielessään.
Antti
säpsähti kuullessaan avaimen kiertyvän asunnon ovessa ja seuraavaksi kaksi
pojanääntä huusi kysyvästi isiä. Hän nousi tietokoneen äärestä tallennettuaan
aineistonsa jälleen kerran sekä tikulle että koneen muistiin ja meni eteiseen
vaimoaan ja poikiaan vastaan. Minna raahasi matkalaukkua juuri sisälle hissistä
ja pojat riisuivat jo kenkiään reippaasti.
”Hei,
te tulittekin jo?”, Antti sanoi perheelleen koettaen palata nykyhetkeen auttaen
vaimoaan saamaan matkalaukun sisätiloihin.
”Yritin
soittaa sinulle monta kertaa, muttet vastannut”, Minna sanoi ja Antti kuuli
syyttävän sävyn naisen äänessä. Hän mietti, missä hänen puhelimensa oli ja
kaivoi sen sitten farkkutakkinsa povitaskusta huomaten sen sammuneen.
”Näköjään
olen unohtanut ladata sen. Olin illalla elokuvissa Simon kanssa ja unohdin
varmaankin laittaa äänet takaisin”, Antti pohti kulmat rypyssä. Minna huokaisi
ja otti takin yltään. Joskus Antti oli liiaksikin omissa maailmoissaan, hän
ajatteli mennen keittiöön aikeenaan katsoa jääkaappiin ja invetoida sen sisältö.
”Luulin
teidän tulevan vasta huomenna”, Antti sanoi Minnan loittonevalle selälle ja
kääntyi Juuson puoleen, poika esitteli vaarin ostamaa pikkuautoa. Matias
kaiveli takkinsa taskusta samanlaista autoa, se oli vain erivärinen kuin
isoveljen. Antti mietti, mikä ihme Minnaa taas vaivasi ja keskittyi poikien
juttuihin hetkeksi antaakseen vaimon epäystävällisyyden aiheuttaman ikävän olon
laantua.
”Kyllähän
sinä tiedät äidin ja minun välit, en jaksanut enää olla siellä”, Minna selvitti
keittiöstä. Oli totta, että Minna ja anoppi tulivat toimeen vain muutaman
päivän ennen kuin tila kävi liian ahtaaksi heille molemmille. Antti oli
arvellut sen johtuvan siitä, että molemmat olivat varsin itsenäisiä naisia ja
paljolti samanlaisia luonteiltaan. Appiukko oli joskus maininnut jotakin
samansuuntaista saunakaljojen jälkeen ja Antti arveli, ettei tämä ollut
pahemmin harmitellut tyttären päästessä pääkaupunkiin opiskelemaan ja jäädessä
sille tielle.
”Isi,
Matias pelkäsi lentokoneessa”, Juuso paljasti ja pikkuveli mulkoili häntä
harmistuneena. Anttia huvitti ja hän veti Matiaksen syliinsä katsoakseen
tarkemmin tämän saamaa autoa.
”Monet
aikuisetkin pelkäävät lentokoneessa, ei siinä ole mitään hävettävää”, hän sanoi
pojille ja Matias kertoi heidän saaneen sämpylät ja mehua lentokoneessa
kiltiltä tädiltä, jolla oli hassut kärryt. Juuso selitti lentokoneesta vielä
jotain kunnes Minna huuteli Antille keittiöstä ja tämä nousi lattialta
mennäkseen kuuntelemaan vaimoaan.
”Maitoa
pitäisi hakea. Löysin pakastimesta kalapuikkoja ja ranskalaisia, mutta salaattitarpeita
voisit ostaa myös”, Minna sanoi ja Antti lähti kauppaan. Minna laittoi ruoan
uuniin valmistumaan ja avasi matkalaukun purkaakseen sen. Hän laittoi
pyykkikoneen käyntiin ja vei tavaroita niille kuuluviin paikkoihin huomaten
makuuhuoneessa tietokoneen valon vilkkuvan kutsuvasti ja päätti katsoa
sähköpostinsa.
Minna
liikautti hiirtä ja tietokoneen ruutuun ilmestyi Antin sähköpostiohjelma, joka
oli jäänyt auki viestin lähettämisen jälkeen. Minna oli juuri klikkaamaisillaan
Antin postilaatikon kiinni, kun naisen nimi vastaanottajakentässä kiinnitti
hänen huomionsa. Hän ei ollut koskaan aiemmin lukenut Antin sähköposteja ja
tunsi hirvittävää syyllisyyttä silmiensä liukuessa ruudun yli ja muistinsa
tallentaessa viestin sisällön. Viesti oli osoitettu Saara Koivulle ja siinä oli
lyhyesti ja hyvin lyhyesti kerrottu Antin sisaren Sannan sähköpostiosoite eikä
mitään muuta. Minna mietti hetken, kuka Saara mahtoi olla kunnes muisti Antin
maininneen Simon ystävän, jonka nimi oli Saara ja oletti kyseessä olevan saman
naisen. Hän kirjautui ulos Antin sähköpostista ja avasi omansa ajatellen, että
kysyisi Antilta vielä Saarasta. Hän ehti juuri vilkaista sähköpostinsa
pikaisesti läpi, kun uunin ajastin alkoi piipittää ilmoittaen ruoan olevan valmista
ja ulko-ovi kävi Antin tullessa kaupasta.
”Tässä
ovat maidot ja salaatit”, Antti sanoi Minnalle, joka ilmestyi makuuhuoneesta. ”Kuka on Saara Koivu?”, Minna
kysyikin heti ja katsoi Anttia vaativasti. Mies epäröi hetken, mutta muisti
sitten kirjoittamansa viestin sisällön ja hymyili vaimolleen.
”Saara
on Simon ystäviä, työtoveri oikeammin. Tapasin hänet eilen illalla, kun tulimme
leffasta Simon kanssa ja menimme baariin hetkeksi, hän oli siellä. Sattumalta
tuli puhetta vanhemmistani ja Saara tajusi, että me olemme olleet lapsina
leikkitovereita, hän asui Tunturikadulla”, Antti selitti innokkaasti Minnan
selälle tämän mennessä keittiöön kattamaan lautasia pöytään. Pojat valittivat
nälkäänsä ja Juuso leikkasi tomaatteja salaattiin.
”Aika
metka sattuma”, Minna sanoi aavistuksen pisteliäästi ja Antti nyökkäsi ottaen
kurkunpalan Juuson leikkaamasta pinosta huomaamatta vaimonsa äänensävyä.
”Oli
kyllä, todella. Saatoin hänet kotiin, hän asuu miehensä kanssa tuossa talossa
kuudennessa kerroksessa”, Antti sanoi ja viittilöi ikkunaan. Minnan kiinnostus
oli jo lopahtanut, mutta hän katsoi velvollisuudentuntoisesti ikkunasta sinne
päin, mihin Antin käsi huitoi.
”Istukaahan
pöytään, niin syödään”, Minna sanoi pojille ja Antille, joka edelleen katseli
ikkunasta kadulle. Antti oli huomannut taksin pysähtyvän Saaran kotitalon eteen
ja yllätyksekseen hän tunnisti taksista nousevan miehen lenkkikaverikseen
Harriksi. Antin kulmat menivät kurttuun hänen aivojensa koettaessa hyväksyä
asian, jonka hän tajusi nähdessään Harrin menevän sisälle kerrostalon rappuun
matkalaukkua raahaten ja hän istuutui pöytään syvissä mietteissä. Minnan oli
pyydettävä häntä ojentamaan leipää kolme kertaa, ennen kuin mies kuuli. Minna
tunsi migreenin enteet ohimoissaan ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi.
Perhe söi hiljaisuuden vallitessa, pojatkin olivat väsyneitä matkasta ja
tunnistivat myös äidin hermostuneisuuden merkit.
Saara
oli juuri lukenut Antin lyhyen sähköpostin ja vastannut siihen Harrin tullessa
kotiin. Hän kirjautui ulos sähköpostistaan ja meni miestään vastaan eteiseen.
Eteisessä Harri veti hänet syliinsä halattavaksi ja Saara vastasi halaukseen,
vaikka hänestä tuntui hetken oudolta. Hänen vartalonsa muisti vielä Antin
pitkän ja hoikan olemuksen, mutta Harrin treenattu vartalo oli kuitenkin
tutumpi ja pian hän rentoutui.
”Sinä
olet leiponut?”, Harri kysyi nuuhkien tuoksuja ja Saara hymyili hänen olkaansa
vasten. Miestä oli kovin helppo miellyttää.
”Tein
mutakakun ja pesin ikkunat. Sinä tulit aiemmin kuin luulin”, hän vastasi ja
mies katsoi häntä vakavana. Naisessa oli jotakin erilaista, mutta hän ei
keksinyt mitä.
”Ehdin
aiemmalle lennolle, onneksi siinä oli tilaa”, Harri sanoi ja irrotti otteensa
Saarasta. Nainen katseli vierestä miehen avatessa matkalaukkunsa ja kaivaessa
sieltä tuliaiset ja alkoi nauraa nähdessään hänen tuomisensa, Harri oli ostanut
melkein kaksi kiloa tanskalaista salmiakkia sekä Coldplayn uusimman cd-levyn
tietäen hänen makunsa.
”Onko
hyvät?”, Harri kysyi mielissään ja Saara myönsi. He menivät keittiöön ja Saara
keitti kahvia. Harri sanoi syöneensä koneessa eikä halunnut ruokaa, joten Saara
nosti mutakakun pöytään kahvikuppien seuraksi.
”Olin
illalla elokuvissa ja sen jälkeen tapasin Simon ja Antin elokuvateatterin
alakerran baarissa”, Saara sanoi Harrille, joka söi hartaana suklaakakkua.
”Mitä Simolle
kuului?”, Harri kysyi ja Saara kertoi tämän olevan lomalla, mutta palaavan
töihin maanantaina. Harri nyökkäsi ja katseli vaimoaan tarkkaavaisesti, hän oli
joskus luullut Saaran olleen ihastunut Simoon mutta oli todennut olleensa
väärässä ja oli sittemmin ystävystynyt tämän kanssa. Hetken hänen piti miettiä,
kenestä Antista Saara puhui kunnes muisti Simon ystävän, josta oli kuullut
aiemminkin.
”Aiotko
mennä vielä lenkille?”, Saara kysyi mieheltään heidän juotuaan kahvinsa ja
Harri ravisti päätään kieltävästi.
”En
taida, juoksin jo hotellin juoksumatolla aamulla kymmenen kilometriä ja menen
mieluummin huomenna heti aamusta. Iltapäivällä on jalkapalloharjoitukset
sunnuntain peliä varten”, hän selitti ja Saara nyökkäsi. Harri oli harrastanut
jalkapalloa pikkupojasta saakka ja häntä oli harmittanut sairaudessa eniten
rakkaan harrastuksen jättäminen tauolle.
”Selvisikö
Kaliforniasta mitään uutta?”, Saara kysyi Harrilta, joka oli juuri
tyhjentämässä matkalaukustaan likapyykkejä pyykkikoneeseen, joten hänen täytyi
toistaa kysymyksensä miehen ilmaantuessa takaisin näköpiiriin.
”Selvisi
kyllä. Toukokuussa on lähtö”, Harri sanoi ja vilkaisi vaimoaan. Saara näytti
yllättyneeltä ja miehen mielestä näytti, kuin varjo olisi käväissyt tämän
kasvoilla. Nainen hymyili kuitenkin vastaukseksi ja näytti ilahtuneelta. Harri
pudisti päätään jatkaessaan laukkunsa purkamista. Joskus hän ei ymmärtänyt
vaimoaan ollenkaan, hän ajatteli ja lohduttautui ajatuksella, ettei vaimokaan
varmaan aina tajunnut häntä.
”Mihin
me muutamme? Entä minun työni ja tämä asunto? Millaisia vaatteita sinne tarvitsee?”,
Saara alkoi pohtia ja Harri pakeni kylpyhuoneeseen käynnistämään pyykkikonetta.
Hän pohti, millaisen stressin nainen saisikaan aikaiseksi parissa kuukaudessa
muuton vuoksi ja päätti sitten unohtaa koko ajatuksen, sillä se alkoi hirvittää
häntä.
”Rauhoitu
nyt, minä lähden ensi kuussa katsomaan meille taloa läheltä toimistoa. Sinulla
ei ole niin kiire, voit tulla perässä jossain vaiheessa. Tästä asunnosta en
tiedä vielä, voisimme ehkä vuokrata tämän”, Harri vastasi tullessaan takaisin
keittiöön ja Saara naurahti.
”Minä
olen innoissani, haluaisin lähteä saman tien”, Saara sanoi ja mietti itsekseen,
kuinka muutto olisi todellakin mukavaa. Hän pääsisi pois rutiineista ainakin
hetkeksi eikä hän antaisi itselleen lupaa ikävöidä Anttia, vaikka sydämestä hieman
vihlaisikin hänen tietäessään näkevänsä Antin vielä harvemmin heidän
lähtiessään kauas pois kotimaasta.
”Hyvä,
minä jo huolestuin, ettet ehkä haluaisikaan lähteä”, Harri mutisi. Hän odotti,
milloin Saara ottaisi esiin lapsettomuushoidot ja lahjoitetut sukusolut. Hän
oli pohtinut asiaa pitkään kieriessään oudossa vuoteessa öisin ja vihdoin
päättänyt kantansa.
Saara
tiskasi ja kuunteli uutta jalkapalloa käsittelevää DVD:tä, jonka Harri oli
ostanut matkaltaan. Mies oli olohuoneessa, mutta television ääni oli melko
kovalla ja Saara toivoi, että mies olisi laittanut televisiota hiljemmalle. Naista
eivät kiinnostaneet uudet potkutekniikat, hän kun ei niistä mitään ymmärtänyt.
”Kulta?”,
nainen hypähti melkein nahoistaan miehen käsien asettuessa hänen olkapäilleen,
hän oli ollut syvissä ajatuksissa. DVD oli hiljentynyt ja hiljaisuus täytti huoneiston.
”Hassu,
säikähditkö sinä?”, Harri kysyi häneltä ja hän nyökkäsi tiskialtaalle, sydän
pamppaili vieläkin. Hän kääntyi mieheen päin ja katsoi tämän tuttuja kasvoja ja
vaaleita lyhyitä hiuksia.
”Mitä
nyt?”, Saara kysyi uteliaana.
”Minä
olen miettinyt”, Harri sanoi vetäen kädellään lyhyttä tukkaansa sekaisemmaksi
ja huokaisi. Hän näytti pohtivan jotakin ja Saara arveli piankin kuulevansa,
mitä miehen ajatukset olivat.
”Niistä
lapsettomuushoidoista... en halua, että sinuun sattuu. Se toimenpide on niin
kivulias sinulle aina, joten ajattelin jos... Uh...”, mies takelteli ja Saara
odotti hiljaisena miettien, mitä mies oli ajatellut.
”Minä
kestäisin paremmin sen, että sinä saisit lapsen jonkun muun miehen kanssa...
siis viettäisit yön jonkun toisen kanssa”, Harri lopulta mutisi katsomatta
Saaraa silmiin.
”En
tiedä, mitä sanoisin”, Saara vastasi nuolaisten huuliaan ja mietti, miten voisi
koskaan kertoa miehelle jo tehneensä kuten tämä ehdotti.
”Oliko
sinulla hyviä ehdotuksia mahdolliseksi isäehdokkaaksi?”, hän jatkoi hieman
pisteliäämmin, kuin oli tarkoittanut ja mies katsoi häntä vakavasti harmailla
silmillään.
”Tiedän,
ettet kelpuuta Simoa, joten ajattelin sitä lenkkikaveriani Anttia. Hän on
järkevä mies ja mukavannäköinen. Punaiset hiukset ja ruskeat silmät... pitkä ja
hoikka... ”, Harri sanoi empivästi nähdessään Saaran valahtavan valkoiseksi.
”Voi
jeesus”, Saara sanoi hiljaa ja veti syvään henkeä.
”Se
sinun Anttisi on ilmeisesti Simon ystävä Antti. Miten en ole tajunnut sitä
aiemmin?”, Saara voihkaisi ja Harri katsoi häntä kummastuneena.
”Onko?
Sepä hassua”, Harri sanoi ja mietti, miksi vaimo oli edelleen niin outo. Tämä
oli hyväksynyt hänen ajatuksensa helposti vai eikö nainen ehkä ollut
käsittänyt, mitä hän ehdotti.
”No
mitä arvelet?”, hän sanoi vaimolleen, joka oli kääntynyt takaisin tiskialtaan
puoleen, vaikka se oli jo tyhjä. Naisen hartiat nytkähtelivät eikä mies tiennyt
nauroiko vai itkikö hän.
”Minä...
minä rakastan sinua niin hirvittävästi”, nainen kääntyi ja hautasi märät
kasvonsa miehen olkapäähän. Mies kiersi käsivartensa kömpelösti vaimonsa
ympärille ja piteli tätä hellästi itseään vasten.
”En
haluaisi ihan vielä kuitenkaan koettaa sinun ajatustasi käytännössä. Odotetaan
vähän aikaa?”, Saara sanoi ja Harri nyökkäsi. Hän oli tyytyväinen siihen, ettei
Saara ollut ainakaan heti suoralta kädeltä torjunut hänen ehdotustaan ja oletti
naisen haluavan pohtia sitä ensin rauhassa.
”Minä
taidan mennä nukkumaan, huomenna on työaamu”, Saara sanoi hetken kuluttua ja
Harri halasi häntä vielä. Hän aikoi lukea jonkin aikaa kokouspapereita kaikessa
rauhassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)