Saaran kirja

SAARAN KIRJA

Luku 7

                      Saara avasi kylpyhuoneen oven kietoutuneena pelkkään pyyhkeeseen ja hypähti säikähdyksestä, Harri oli heti oven ulkopuolella odottamassa häntä. Miehen kasvot olivat harmaat väsymyksestä, sillä hän ei ilmeisesti ollut nukkunut kovin hyvin pariin yöhön ja Saaran kävi häntä sääliksi. Saara puolestaan oli saanut asiat selkeiksi mielessään jo iltakävelynsä aikana ja oli nukkunut mitä parhaiten.

                      ”Huomenta, säikähdin sinua”, Saara sanoi hymyillen miehelle, joka tuijotti vastaan.

                      ”En nähnyt sinua eilen koko päivänä”, Harri mutisi murjottaen. Saara tunsi pienen omantunnon pistoksen, hän oli tarkoituksella vältellyt miestään ja onnistunutkin siinä varsin hyvin.

                       ”Voisitko laittaa kahvin valumaan? Puhutaan samalla, kun syön”, Saara ehdotti silittäen miehen poskea kädellään muistaen samassa, että hänen pitäisi joutua vielä töihinkin. Harri katsoi häntä vakavana painaen naisen kättä omallaan hellästi poskeaan vasten ja nyökkäsi sitten lähtien kohti keittiötä. Saara veti syvään henkeä ja meni pukeutumaan makuuhuoneeseen.

                      ”Otatko kahvia?”, Saara kysyi mieheltä, joka yritti lukea Hesaria huonolla menestyksellä. Harri äännähti myöntävästi ja Saara nosti hänelle mukillisen kahvia lehden päälle. Ennen kuin Saara ehti istuutua, hän otti pakastimesta palan mutakakkua Harrille. Saara oli pakastanut mutakakun valmiina viipaleina ja asetti nyt palasen lautasella mikroon ja lämmitti sitä hetken. Asetettuaan lautasen Harrin eteen hän vihdoin istuutui. Harri katseli kakkupalaa hämmentyneenä ja Saaraa alkoi naurattaa hänen voidellessaan ruisleipäänsä.

                      ”Syö pois, se on ihan kunnossa”, hän sanoi ja Harri nosti katseensa häneen.

                      ”Saara, minä olen niin pahoillani..”, Harri aloitti, muttei pystynyt jatkamaan. Saara ojensi kätensä ja laittoi sen miehen käden päälle.

                      ”Kultarakas, en minä ole sinua jättämässä”, Saara sanoi ja Harri hautasi kasvonsa käsiinsä. Saara silitti hänen olkapäätään.

                      ”Minä ajattelin sen asian joka puolelta, Harri”, Saara sanoi hiljaa ja siemaisi kahviaan.

                      ”Oletko varma?”, Harri kysyi tukahtuneesti.

                      ”Olen. En halua kasvattaa lapsiamme yksin”, Saara sanoi mukilleen. Harri katsoi häntä vakavana.

                      ”Onko se ainut syy?”, Harri kysyi kakunpalalta survaisten sitä epävarmasti lusikallaan.

                      ”Ei, minä rakastan sinua. Ja kunnioitan myös, olet urhea ja rohkea”, Saara sanoi vakavana ja häntä alkoi itseään hieman itkettää.

                      ”Voi Saara, mitä kaikkea oletkaan saanut kestää kanssani”, Harri mutisi ja pudisti päätään. Elämä oli joskus melkein liian kovaa.

                      ”Tuskin sinullakaan on aina kovin helppoa ollut minun kanssani”, Saara vastasi ja Harri naurahti.

                      ”Olen kiitollinen, että haluat vielä olla kanssani”, Harri sanoi jo hieman kevyemmin mielin.

                      ”Hassu sinä. Vaikka olikin aikamoinen järkytys kuulla Aprilin pojasta, niin ei se silti ole maailmanloppu. Itse asiassa minä haluaisin tutustua heihin paremmin nyt, kun siihen on mahdollisuus”, Saara purkautui ja Harri nosti kulmiaan hieman yllättyneenä.

                      ”Olisitko sinä valmis siihen, että tunnustan isyyteni?”, Harri kysyi. Itse hän ei ollut ehtinyt vielä ajatella asiaa aivan niin pitkälle.

                      ”Tietysti, ja minusta se olisi tärkeääkin”, Saara jatkoi. Yhtäkkiä hän huomasi katsoa kelloa ja tajusi, että hänen olisi jo pitänyt olla matkalla työpaikalle.

                      ”Jatketaanko illalla? Minun pitää mennä”, hän sanoi Harrille ja syöksyi eteiseen laittamaan kenkiä jalkaansa.

                      ”Joo, mutta käydään Westendissä ensin”, Harri huikkasi eteiseen ja Saara pyöritteli silmiään.

                      ”Ai niin, sekin vielä. Tuletko vastaan kirjastolle?”, Saara sanoi jalka ovenraossa ja Harri kuului sanovan jotakin myöntävää, joten hän juoksi portaat alas ja jatkoi Kolmatta linjaa pitkin Helsinginkadulle, jossa hyppäsi juuri sopivasti kohdalle osuvaan ratikkaan ja ehti ajoissa työpaikalle.

                      Harri puolestaan nautiskeli kahvin ja kakun lehden kera ja katsottuaan kelloa päätti mennä hetkeksi nukkumaan, hänellä ei ollut kiirettä konttorille.

                     

                      Lounaan jälkeen Saara päivysti aikuistenosastolla Leenan kanssa osaston kokouksen vuoksi. Hänestä oli mukavaa vaihteeksi olla suurten ikkunoiden läheisyydessä, joista näkyi alkukesän vihreys puistossa. Perjantai oli melko hiljainen ja hän meni hyllyttämään maantiedettä, josta Simo hänet löysi.

                      ”Hei Saara, tiedätkö jonkun hyvän parturin tässä lähellä?”, Simo kysyi hiljaa Saaran olan takaa Saaran katsellessa Kalifornian matkaopasta.

                      ”Aiotko leikkauttaa tukkasi?”, Saara kysyi hämmästyen, hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanutkaan moinen mahdollisuus.

                      ”Olen hivenen kyllästynyt tähän pitkään lettiin, kai yli kymmenen vuotta samaa mallia riittää”, Simo vastasi nostaen olkaansa. Hän oli harkinnut jo jonkin aikaa leikkauttavansa pitkän tukkansa, sillä se oli yksinkertaisesti hankala ja kuuma. Nyt olisi hyvä syy ja mahdollisuus tehdä radikaali toimenpide.

                      ”Jaa. Luulisin, että tässä kulmilla voisi olla montakin ihan hyvää parturia”, Saara sanoi tuijottaen Simoa edelleen tiiviisti koettaen kuvitella Simolle lyhyet hiukset. Simo yskähti ja katsoi Saaran kädessä olevaa matkaopasta.

                      ”Niin. Onko Harri vielä maisemissa?”, Simo vaihtoi puheenaihetta ja Saaraa huvitti.

                      ”On. Menemme käymään Westendissä tänään illalla”, Saara sanoi matkaoppaalle ja Simo vihelsi hiljaa. Saaran appivanhemmat olivat hänestä kauniisti sanottuna erikoisia.

                      ”En usko, että viivymme siellä kovin kauaa”, Saara sanoi nyökäten Simolle.

                      ”Harri ei varmaan ehdi palloilemaan sieltä kuitenkaan?”, Simo kysyi ja Saara pudisti päätään kieltävästi. 

                      ”En usko. Hän lähtee sunnuntaina takaisin”, Saara sanoi. Simo nyökkäsi hänelle, eräs asiakas lähestyi heitä ja Simo katosi kaunohyllyjen väliin jättäen Saaran vastaamaan asiakkaan puutarhakirjoja koskevaan kysymykseen.

                      Saatuaan asiakkaan hoidetuksi Saara istahti tiskiin ja Leena meni puolestaan nokkimaan varattuja kirjoja listan mukaan hyllystä. Saara pohdiskeli itsekseen, pitäisikö hänen kertoa Harrin pojasta Simolle, muttei ehtinyt tehdä vielä päätöstään, kun Leena palasi kierrokseltaan ja kokouksen osanottajat valuivat takahuoneesta osastolle jutellen vielä keskenään hyväntuulisesti. Saaraa ja Leenaa kiiteltiin vuolaasti ja he lähtivät takaisin lainaustoimistoon, jossa olikin sen verran enemmän ihmisiä työvuorossa, että Saara päätti mennä tarkistamaan hyllyvastuualuettaan, joka käsitti 600-luokan loppupuolen. Jokainen kirja katsottiin läpi ja laitettiin takaisin omalle paikalleen, ellei se sattumalta ollut rikki tai jonkin toisen kirjaston kirja. Jokaisella kirjaston työntekijällä oli oma vastuualueensa, joka tuli käydä läpi kuukausittain. Samalla hyllyt pysyivät edes jonkinlaisessa järjestyksessä.

                      ”Oletko valmis?”, Harrin ääni kysyi Saaran vierestä ja hän hätkähti niin, että pudotti kakkukirjan lattialle.

                      ”Ei saa säikytellä ihmisiä tuolla tavalla”, Saara puuskahti nostettuaan kirjan. Hän vilkaisi kelloa ja huomasi sen olevan neljä. Hän voisi siis aivan hyvin lähteä jo kotiin, eli toisin sanoen Harrin kanssa appivanhempien luo.

                      ”Olen valmis jo, unohduin katselemaan kakkuohjeita”, Saara sanoi huokaisten.

                      ”Mennäänkö?”, Harri kysyi ja he kävelivät yhdessä alakertaan ja henkilökunnan puolelle. Simo tuli heitä vastaan pukuhuoneen ovella menossa ulos ja Harri ja hän tervehtivät toisiaan iloisesti.

                      ”Ehditkö palloilemaan tänään?”, Simo kysyi Harrilta Saaran mennessä vaihtamaan kenkiä pukuhuoneeseen ja Harri jäi käytävään juttelemaan Simon kanssa hetkeksi.

                      ”En, valitettavasti. Olemme menossa käymään vanhemmillani ja lähden jo sunnuntaina aamukoneella”, Harri vastasi hieman irvistäen. Hän oli kaivannut jalkapallojoukkuetta.

                      ”Harmi. Sinulla menee hyvin siellä rapakon takana?”, Simo uteli ja Harri nyökkäsi.

                      ”Kyllä, siellä on ihan mielenkiintoista. Kertoiko Saara sinulle siitä, mitä minulle kävi viime viikolla?”, Harri jutteli ja Simo näytti hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä Harri puhui. Samassa Saara tuli juuri pukuhuoneesta ja kuuli Harrin viimeiset sanat.

                      ”Kerron myöhemmin, mistä oli kyse, Simo.  Harri, mennäänkö?”, Saara sanoi reippaasti ja melkein veti miehensä ulos ovesta. Ulkona Harri vilkaisi anteeksipyytävästi Simoa, joka nyökkäsi hyvästiksi edelleen hieman hämmentyneenä.

                      ”Niin ja Simo, tuo takki on edelleen aivan ihana”, Saara huikkasi ennen kuin istuutui autoon, jonka Harri oli pysäköinyt aivan kirjaston viereen.

                      ”Kiitos”, Simo mutisi katsoen Saaran tummaa päätä kulmat rypyssä auton kääntyessä valoista oikealle. Mitähän Saara oli jättänyt kertomatta, hän pohti tunkien kätensä isältään perimänsä pullonvihreän samettitakin taskuihin samalla kun suunnisti kohti parturiliikettä, jonka osoitteen oli löytänyt netistä.

                      Ajettuaan jonkin matkaa Harri ojensi Saaralle nipun papereita, jotka olivat auton kojelaudalla. Saara otti paperit uteliaana ja henkäisi ihastuksesta.

                      ”Onko tämä meidän talomme?”, hän kysyi Harrilta, joka hymyili. Saara katseli kuvaa vaaleansinisestä pienestä kivitalosta, jossa oli monimuotoinen katto ja valkoinen lauta-aita kadun puoleisella pihalla erottamassa piha-aluetta jalkakäytävästä.

                      ”Ajattelin, että pitäisit siitä. Printtasin kuvat töissä, en muistanut keskiviikkona puhua talosta ollenkaan kanssasi”, Harri sanoi vilkaisten Saaraa, joka oli paneutunut katselemaan talon pohjapiirrosta.

                      ”Tämähän on kuin nukkekoti, aivan hurmaava ja juuri sopivasti tilaakin meille”, Saara ihasteli.

                      ”Tarkoititko sitä, mitä sanoit aamulla?”, Harri kysyi Saaralta heidän ajellessaan pitkin Länsiväylää.                     

                      ”Tarkoitin kyllä. Sinä olit niin uskomattoman hieno silloin, kun kerroin olevani raskaana, joten ajattelin koettaa olla sinun vertaisesi”, Saara sanoi hiljaa. Hän katseli entistä Nesteen pääkonttoria, jossa oli ollut kauan sitten kesätöissä ja jossa he olivat Harrin kanssa tavanneetkin. Harrikin vilkaisi ’Raaden hammasta’ ja virnisti hieman, sieltä henkilökunnan uima-altaasta hän oli Saaran löytänyt eräänä kesäisenä iltapäivänä kuntoilemasta.

                      ”Muistatko meidän treffimme uima-altaalla?”, hän naurahti ja Saara hymyili takaisin.

                      ”Muistan toki. Voi, miten kauan siitäkin on jo”, Saara huoahti ja silitti miehensä kättä varovasti.

                      ”Saara, sinä olet edelleen minun elämäni suuri rakkaus. Tekisin mitä tahansa, että sinä olisit onnellinen”, Harri sanoi hiljaa heidän kääntyessään Westendiin Länsiväylältä ja Saara katsoi häntä liikuttuneena.

                      ”Mitä tahansa, niinkö? Aika iso lupaus”, Saara hymyili ja Harria alkoi huvittaa.

                      ”No, ehkä pienin varauksin”, hän naurahti ja pysäköi auton Ankkurisaarentielle matalan 70-lukulaisen tiilitalon eteen. Saara suukotti häntä juuri, kun talon ovi avautui ja Harrin äiti Irene kurkisti sisältä. Irenen hiukset oli lakattu 60-luvun tyyliin suurille rullakiharoille, kampaus muistutti kypärää jäykkyydessään.

                      ”Mennäänkö?”, Harri sanoi ja Saara nyökkäsi ottaen matkan varrelta ostetut kukat mukaansa. Halatessaan anoppiaan Saara huomasi tämän poskessa huonosti piiloon meikatun mustelman.

                      Irene otti kukat vastaan kiittäen kauniisti, kuten hyviin tapoihin kuului. Saara ja Harri riisuivat takkinsa ja menivät peremmälle tervehtimään Harrin isää Olavia. Harrin vanhemmat olivat jo iäkkäitä, lähempänä kahdeksaakymmentä. Olavi oli aikoinaan toiminut erään suomalaisen lomamatkayhtiön lakimiehenä, mutta huomannut vetäytyä ajoissa pelistä yhtiön omistajan syyllistyessä erinäisiin talousrikoksiin. Irene puolestaan oli aina ollut kotirouva, edustanut miehensä rinnalla siinä määrin, että Harri oli kasvanut lähinnä kotiapulaisen huolenpidon avulla.

                      ”Tulkaahan kahville”, Irene sanoi asetellessaan kukkia pöydälle sopivaan kohtaan ja he siirtyivät kaikki kahvipöydän ääreen istumaan. Saara huomasi pöydällä olevan sekä pieniä voileipiä että mansikkakakkua ja kanelipullia ja keksejä.

                      ”No Harri, mitenkäs ne työt sinua vievät?”, Olavi kyseli pojaltaan. Olavi oli kauniisti harmaantunut karhumainen mies, hyvässä kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti edelleen.

                      ”Me olemme muuttamassa Kaliforniaan, San Franciscon eteläpuolelle. Saara tulee muutaman viikon päästä perässäni sinne”, Harri vastasi ja Saara hymyili hänelle. Irene säteili ylpeydestä katsellessaan poikaansa.

                      ”Ai Saarakin lähtee?”, Irene kyseli, kuin Saara ei olisi istunut hänen vieressään.

                      ”Joo, totta kai nyt, kun perhekin kasvaa”, Harri tokaisi jälleen yllättyneenä äitinsä epäkohteliaisuudesta. Irene ei ollut koskaan pitänyt Saaraa pojalleen sopivana puolisona, hänen mielestään he eivät olleet samaa tasoa. Harria oli aina ihmetyttänyt, millaisen puolison hänen äitinsä olisi hänelle valinnut, jos se olisi ollut tämän päätettävissä.

                      ”Niinkö?”, Irenen yllätys oli melkein kauhistuksen puolella, mikä huvitti Saaraa suuresti ja hänen täytyi juoda kahvia peittääkseen hymynsä.

                      ”Sehän on hienoa. Olette panneet pökköä pesään. Vuoden päästä Saarallakin on sitten perssilmä käsivarrella”, Olavi onnitteli ja Saara puri huultaan lujasti. Olavi puhui mielellään kaksimielisyyksin ja lainauksin, mikä aiheutti Irenelle usein päänsärkyä. Harri vilkaisi Saaraa ja näytti hänkin purevan poskeaan sisäpuolelta. Saara oli osannut odottaa jonkinlaista lohkaisua, mutta silti Kivivuoren Oton sanat hieman hämmensivät häntä.

                      ”Kiitos, isä. Tarvitsimme kyllä hieman ammattiapua, mutta siitä oli hyötyäkin. Näyttää siltä, että saamme kaksoset vuodenvaihteessa”, Harri selvitti vanhemmilleen.  ”Kaksoset?”, Irene henkäisi ja räpytteli silmiään.

                      ”Kyllä vain, ultraäänessä näkyi kaksi sydäntä”, Saara koetti pelastaa tilannetta. Harri kaivoi rakeisen kuvan lompakostaan ja he esittelivät sydämiä tuleville isovanhemmille. Paljon muuta ei vielä ollut mahdollista erottaa.

                      ”Nyt sinun täytyy alkaa syödä paremmin, otahan kakkua tyttö”, Olavi komensi Saaraa. Hän oli aina pitänyt miniästään kovasti, hänen mielestään tämä tasoitti Harrin ailahduksia. Olavin mielestä Harri oli liian vakava.

                      ”Minäpä haen lisää kahvia”, Irene henkäisi ja katosi keittiön ovesta. Saara katsahti Harria, joka näytti hieman kyllästyneeltä. Kumpikin heistä tiesi, että Irene menisi suoraan jääkaapille nauttimaan valkoviiniä hermojensa rauhoittamiseksi.

                      ”Isä, paljonko äiti juo nykyään?”, Harri kysyi isältään, joka näytti yllättyneeltä.

                      ”No tuota.. ehkä kaksi pulloa”, vanha mies arveli ja teki kädellään aaltoliikettä osoittaakseen arvionsa epämääräisyyden.

                      ”Etkö saa häntä lopettamaan mitenkään?”, Harri huokaisi. Saara nosti kulmiaan yllättyneenä tämän kysymyksestä.

                      ”Eihän se niin käy, poikakulta”, Olavi sanoi ja Saara nyökkäsi. Muutoksen piti lähteä ihmisestä itsestään, muiden sanomana se ei menisi perille.

                      ”No kyllä minä sen tiedän. Te vain olette jo niin vanhoja ja me muutamme sinne kauas. Jos jotain sattuu, niin me emme pääse tänne ihan heti”, Harri mutisi ja Olavi hymyili pojalleen. Tällä oli hyvä sydän.

                      ”Älä sinä meistä huolehdi, äläkä sinäkään Saara. Kun on meidän aikamme lähteä, niin me lähdemme”, Olavi sanoi. Samassa Irene palasi kahvipannun kanssa.

                      ”Ottakaahan nyt mansikkakakkua, Hillevi teki sen ihan Harria varten”, Irene kehotteli. Hillevi oli ollut perheen kotiapulainen Harrin syntymästä saakka.

                      ”Vieläkö Hillevi on teillä?”, Harri kysyi yllättyneenä ja otti aika kimpaleen kakkua.

                      ”Tokihan nyt Hillevi”, Irene sanoi ja katsoi miestään, joka oli vetäissyt kahvia henkeensä ja yski lautasliinaan punaisena kasvoiltaan.

                      ”Ehkä hän haluaa eläkkeelle muutaman vuoden päästä, mutta ei hän ole vielä puhunut siitä mitään”, Olavi sanoi.

                      ”Huomasitteko, että olemme pienentäneet uima-altaan?”, Irene kysyi ja Harri kielsi. Saara ihmetteli itsekseen, missä välissä he olisivat ehtineet sen nähdä.

                      ”Sen lämmittäminen oli kovin kallista. Muutimme sen vain kastautumisaltaaksi”, Olavi sanoi ja Harri puri hampaitaan yhteen. Hänellä oli lämpimiä muistoja uima-altaasta lapsuudestaan, mutta tajusihan hänkin sen olevan turha kahden vanhuksen kodissa.

                      ”Meidän pitäisi varmaankin lähteä”, Harri sanoi jonkin ajan kuluttua heidän puheltuaan politiikasta ja muista aiheista ja Saaran alkaessa näyttää hieman kärsivältä. Kellokin oli jo hyvän matkaa yli seitsemän.

                      ”Pidä nyt huoli itsestäsi”, Olavi sanoi Saaralle ja halasi tätä. Irene yhtyi miehensä toivotukseen ja he vilkuttivat ovelta, kunnes Harri käynnisti auton.

                      ”Kauanko arvelet äitisi terveyden kestävän?”, Saara kysyi Harrilta ja vilkaisi miestä varovasti.

                      ”En uskalla arvata”, Harri sanoi päätään puistellen.

                      ”Hyvässä lykyssä hän elää isää pitempään”, hän jatkoi ja mietti, että toisinpäin olisi ehkä parempi.

                      ”Jos hän menisi ennen isääsi, niin luuletko, että Hillevistä tulisi äitipuolesi?”, Saara kysyi ja Harri naurahti.

                      ”Sekin on käynyt mielessäni. Se voisi olla hyväkin”, Harri vastasi. Hän oli ollut yläasteella tajutessaan, että Hillevi oli muutakin kuin kotiapulainen ja se oli järkyttänyt häntä syvästi.

                      ”No, ei nyt kuitenkaan maalata piruja seinälle”, Saara huokaisi. Häntä väsytti jo armottomasti, pian pääsisi onneksi nukkumaan ja viikonloppu oli vapaa.

                      ”Sinua väsyttää?”, Harri kysyi ja Saara nyökkäsi. Harri vilkaisi häntä nopeasti.

                      ”Onneksi olemme pian kotona”, Saara sanoi haukotellen.

                      ”Miksi et ollut vielä muuten kertonut Simolle viimeisimpiä uutisia?”, Harri kysyi uteliaana heidän ajaessaan Kolmatta linjaa kotiinpäin.

                      ”En oikein tiedä.. halusin kai pohtia sitä vielä hetken itsekseni”, Saara mutisi katsellen katua reunustavia taloja.

                      ”Hänhän on kuitenkin sinun paras tyttökaverisi”, Harri jatkoi ja Saara yllättyi.

                      ”Niin.. en ole aiemmin tajunnutkaan, mutta niinhän se on”, Saara melkein huudahti. Hänellä ei tosiaan ollut tyttökavereita, kuten muilla tuntemillaan naisilla. Ei hänen kyllä tehnyt mielikään uskoutua kenellekään, eikä ollut koskaan tehnyt. Hän oli aina tullut paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa muutenkin.

                      ”Minä ajattelin, että sinä varmaankin menet nukkumaan nyt? Minä voisin mennä käymään oluella ja katsoa, jos näkisin Makea ja poikia. Haluaisin moikata heitä ennen kuin lähden takaisin”, Harri ehdotti ujosti heidän päästyään ulos autosta.

                      ”Mene vain”, Saara naurahti.

                      ”Haluatko, että saatan sinut ylös?”, Harri kysyi kohteliaana.

                      ”Hassu, kyllä minä pääsen itse”, Saara sanoi ja suukotti Harria. Harri varmisti, että nainen pääsi rappukäytävään ja lähti vasta sitten etsimään jalkapalloporukkaa, jonka olinpaikan oli varmistanut puhelimitse.

                      Simo ehti juuri ja juuri ajoissa kentälle parturissa käynnin jälkeen. Karri ja kaikki muutkin olivat jo lämmittelemässä, kun hän vihdoin pääsi juoksemaan lämmittelykierroksia. Antti huomasi hänet ensimmäisenä ja nykäisi Karria hihasta, Karri vilkaisi ensin nopeasti Simoa ja sitten uudestaan silmien levitessä hämmästyksestä. Makekin näytti katsovan Simoa pitempään kuin tavallisesti Simon mielestä.

                      ”Minä jo luulin, ettet tule ollenkaan”, Karri sanoi juostessaan Simon luo ja pysähtyi katsomaan tätä oikein läheltä.

                      ”Kesti vähän kauemmin, kuin olin ajatellut”, Simo sanoi hiljaa ja sipaisi lyhyitä hiuksia korvan yläpuolella. Siitä oli kauan, kun hänellä oli viimeksi ollut näin lyhyt tukka ja se tuntui oudolta.

                      ”Näyttää todella hyvältä”, Karri sanoi ja siristi silmiään. Itse asiassa Simo näytti hänestä aivan joltain komealta miesmallilta ja hänen oli keskityttävä ajattelemaan jotain muuta. Simon hiukset oli leikattu sivuilta lyhyiksi ja jätetty päältä hieman pitemmiksi, hieman 40-luvun tyyliin. Karrista leikkaus oli oikein onnistunut.

                      ”Hauska kuulla, että kelpaa. Olen jo pidemmän aikaa harkinnut tätä, aloin niin kyllästyä pitkiin hiuksiin, kun niitä oli joka paikassa”, Simo naurahti ja lähti lämmittelykierrokselleen.

                      ”Siisti fleda”, Antti kehui saadessaan Simon kiinni ja jäi juoksemaan tämän rinnalla.

                      ”Kiitos, pidän itsekin lopputuloksesta”, Simo hymyili ystävälleen.

                      ”Oletko jutellut Saaran kanssa?”, Antti kysyi ja Simo hidasti vauhtiaan. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi Antille.

                      ”Olen kyllä.. tai siis olemmehan samalla työpaikalla”, hän lopulta vastasi toisen kysymykseen tietäen, ettei se ollut vastaus, jota tämä kaipasi kuulla.

                      ”Totta. Sinä olet hankalassa asemassa”, Antti sanoi huokaisten. Simo vilkaisi häntä ja huomasi, että Antti näytti riutuneelta.

                      ”Harri on kotona, lähtee sunnuntaina”, hän sanoi ja Antin pää kääntyi. Hän tarkasteli Simoa hetken hiljaa.

                      ”Vai niin.. Minna lähteekin vasta juhannukselta”, hän mutisi niin hiljaa, että Simolla oli vaikeuksia kuulla häntä.

                      ”Onko se sinusta hyvä vai huono asia?”, Simo kysyi.

                      ”Hyvä, ehdimme valmistella poikiakin hieman. Asiasta appelsiiniin, sain painatusluvan ja väitöstilaisuus on parin viikon päästä. Kai sinä ja Karri tulette karonkkaan?”, Antti puheli.

                      ”Varmasti, jos se vain on mahdollista”, Simo vastasi ja hymyili ystävälleen rohkaisevasti. Lämmittelykierros oli ohi ja he aloittivat pelin.

                      ”Haluatko mennä baariin?”, Karri kysyi Simolta heidän pukeutuessaan suihkun jälkeen pukuhuoneessa.

                      ”En oikein tiedä, jotenkin ei ihan hirveästi kiinnosta”, Simo vastasi ja Karri hymyili, ei häntäkään haluttanut mennä baariin istumaan tällä kertaa. Lisäksi hän arveli äitinsä saattavan poiketa luonaan illempana.

                      ”Mennäänkö suoraan Castréninkadulle? Äitini oli aikeissa tulla käymään tänään”, hän sanoi Simolle, joka jäykistyi heti ja päästi pienen kauhistuneen äännähdyksen.

                      ”Miksi hän tulee?”, Simo kysyi saadessaan äänen kulkemaan.

                      ”Kunhan käy tarkastamassa, että olen hengissä enkä huku villakoiriin”, Karri nauroi Simon hämmennykselle.

                      ”No ei, vaan hän tuo koiransa minulle hoitoon”, Karri selitti.

                      ”Oletko puhunut hänelle meistä?”, Simo kysyi purren huultaan. Häntä alkoi hirvittää aina vain pahemmin anoppikokelaan tapaaminen.

                      ”Mainitsin kyllä sinusta jotain viimeksi jutellessamme”, Karri sanoi ja otti reppunsa.

                      ”Tulehan nyt, ei hän sinua purematta niele”, hän jatkoi katsoen Simoon, joka veti samettitakkia ylleen.

                      ”Ei, vain nahkoineen ja karvoineen”, Simo naurahti ja heitti isoisänsä sotilasrepun selkäänsä. Antti katseli heidän menoaan hymyillen itsekseen kuulemalleen sananvaihdolle ja päätti sitten lähteä Maken ja muiden kanssa Abin baariin Flemarille. Hän oli jo varoittanut Minnaa, että saattaisi olla pitempäänkin jos tapaisi tuttuja ja hän halusi puhua Harrin kanssa, jos tämä tulisi paikalle.

                      ”En tiennyt, että hiuksesi ovat noin kiharat”, Karri sanoi Simolle heidän ollessaan Pelastusarmeijan kirpputorin kohdalla.

                      ”Minäkään en muistanut. Parturi sanoi, että pitkä hius painaa niin paljon, että kihara häviää”, Simo vastasi ja Karri nyökkäsi.

                      ”Pitäisiköhän minun alkaa kasvattamaan hiuksiani vähän pitemmäksi? Tuntuu, että nykyään saan ajella pääni melkein joka kolmas päivä”, Karri mutisi silittäen kaljuaan. Hän piti kyllä muuten kaljustaan, mutta sen ajelu alkoi käydä melkein työstä.

                      ”Jos minulta kysyt, niin älä kasvata. Minusta sinä olet valtavan seksikäs”, Simo sanoi vakavana ja Karri katsoi häntä pitkään.

                      ”Vai seksikäs?”, Karri sanoi avaten asuntonsa oven ja päästi Simon edellään sisälle. Kantamukset tippuivat lattialle, kun Simo kääntyi Karria kohti oven sulkeuduttua ja tämä painoi hänet seinää vasten suudellen häntä kiihkeästi. Simon kädet olivat jo Karrin paidan alla ja Karri piti hänen päästään lujasti kiinni.

                      ”Mitä sinä teet?”, Karri kysyi yhtäkkiä. Jokin kylmä tökki häntä selkään ja Simo avasi silmänsä. Iso punaruskea koira haisteli Karrin ristiselkää.

                      ”Kamalan iso koira”, Simo henkäisi Karrin kaulaa vasten ja Karria nauratti.

                      ”Pomo, ei saa”, hän sanoi koiralle, joka lopetti ja istuutui katselemaan heitä. Simo arveli koiran olevan rodultaan nöffi eli newfoundlandinkoira, eräällä hänen luokkakaverillaan oli ollut samanlainen, mutta musta.

                      ”Tulkaahan kahville sieltä”, kuului naisen ääni keittiöstä ja Karri huokaisi. Simo puri huultaan, ettei nauraisi ja Karri antoi hänelle vielä pikaisen suukon. He riisuvat takkinsa ja kenkänsä ja ottivat toisiaan kädestä.                     

                      ”Tässä on äitini Karita Korpela ja tässä on Simo Palosaari”, Karri esitteli äitinsä ja Simon toisilleen ja nämä kättelivät hymyillen. Karita oli kaunis vaalea nainen, hyvin hoikka ja lyhyt. Simo arveli, että naista olisi voinut ehkä kuvailla sanalla ’taskuvenus’, jos olisi uskaltanut.

                      ”Anteeksi, Karri, että tulin omilla avaimillani sisään. En tiennyt, milloin tulet, joten ajattelin sen parhaaksi vaihtoehdoksi”, Karita sanoi pojalleen kaataessaan kahvia heille kaikille. Hän oli vilkaissut varovasti keittiöstä eteiseen kuultuaan ääniä, mutta vetäytynyt piiloon keittiöön nähtyään tilanteen eteisessä.

                      ”Karri on puhunut sinusta paljon, Simo”, Karita jatkoi Simolle ja Simo katsoi Karria yllättyneenä.

                      ”Äiti, en nyt niin kovin paljon”, Karri korjasi punastuen. Hän pelkäsi, mitä Simo mahtaisi ajatella, jos äiti todellakin kertoisi tälle kaikki Karrin sanomiset. Onneksi Simo vain hymyili toistaiseksi.

                      ”Sinä sanoit, että hänellä on pitkä tukka”, Karita moitti Karria ja Simoa nauratti.

                      ”Kävin tänään leikkauttamassa sen”, Simo pelasti Karrin mainetta.

                      ”Sinä näytät aivan joltain mallilta. Oletko varma, ettet ole Stockan kuvastossa?”, Karita virnisti Simolle, joka alkoi pitää naisesta.

                      ”Tietäisin varmasti, jos olisin”, hän naurahti ja Karri katsoi häntä tarkkaavaisena.

                      ”Sinä voisit hyvin olla jostain Italiasta”, hän sanoi ja haukkasi ruisleipää, joita Karita oli laittanut valmiiksi. Jalkapallon peluusta tuli nälkä.

                      ”Nyt kun mainitset, niin äitini biologinen isä oli eteläsaksalaista sukua, osittain italialaistakin verta joukossa kuulemma”, Simo sanoi haukaten omaa leipäänsä.

                      ”Minusta tuntuu, että tässä on jokin kuulemisen arvoinen tarina?”, Karita kysyi innokkaasti ja Simo nyökkäsi.

                      ”Minun isoäitini Helvi oli lottana sota-aikaan ja työssään esikunnassa tapasi myös saksalaisia sotilaita, joista yksi onnistui hänet hurmaamaan. Franz ja Helvi olivat hyvin rakastuneita, mutta Franzin oli lähdettävä pohjoiseen, kun käsky kävi. Vähän Franzin lähdön jälkeen Helvi tajusi olevansa raskaana ja sai tyttövauvan vuoden 1942 alussa. Äitini ollessa noin puolivuotias Helvin lapsuudenaikainen naapurinpoika Kalle etsi hänet käsiinsä ja onnistuikin viemään Helvin vihille, he olivat seurustelleet ennen sotaa. Nyt oli niin, että Kalle ei itse voinut saada lapsia nuorena sairastetun sikotaudin vuoksi ja hän ihastui Helvin pieneen tyttöön ja piti tätä kuin omanaan aina. Tämä romanttinen tarina ei valitettavasti kerro, kuinka Franzin kävi”, Simo kertoi kahvinjuonnin lomassa.

                      ”Mielenkiintoista”, Karri sanoi.

                      ”Oletko koskaan harkinnut alkavasi selvittää Franzin kohtaloa?”, Karita kysyi ja Simo pudisti päätään.

                      ”Osan olen selvittänytkin, mutta en oikein tiedä. Ehkä on parempi jättää menneet sikseen”, hän vastasi.

                      ”Minun täytyy lähteä, että ehdin ajoissa tapaamaan muut tytöt”, Karita huomasi äkkiä kellon rientäneen. Hän pyyhkäisi murut farkuiltaan ja nosti kuppinsa tiskialtaaseen.

                      ”Me hoidetaan Pomo kyllä, älä huolehdi”, Karri sanoi äidilleen, joka katosi juuri eteiseen.

                      ”Kiitos, kulta. Simo, oli ihana tavata sinut”, Karita huikkasi ja katosi ovesta.

                      ”Mihin hän meni, tiedätkö?”, Simo kysyi Karrilta, joka juuri rapsutteli Pomoa korvan takaa.

                      ”Muistaakseni Tallinaan pariksi päiväksi”, Karri sanoi katsellen koiraa ja Simoa hymyilytti.

                      ”Mistä sinä muuten tiesit isoäitisi tarinan?”, Karri kysyi hetken mielijohteesta. Simo katsoi häntä epäröivästi.

                      ”Minä kai kerroin sinulle, että hän kuoli minun ollessani intissä? Hän oli aika sekavassa tilassa, kun näin hänet viimeisen kerran ja hän luuli minua Franziksi. Hän kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun Franz lähti. Aiemmat tapahtumat kyselin ja hän muistutti minua kirjeistä, jotka olivat kenkälaatikossa hänen vaatekaappinsa ylähyllyllä. Osan asioista tarkistin Sota-arkistosta opiskeluaikana”, Simo selitti ja Karri nyökkäili.

                      ”Ajattele, jos sinulla on serkkuja Saksassa”, Karri pohti ääneen ja Simo huokaisi.

                      ”Onhan niitä. En vain ole halunnut ottaa yhteyksiä sinnepäin, mitä minä heille selittäisin? En tiedä, annan asian varmaankin olla”, Simo kohautti olkiaan haluten vaihtaa puheenaihetta, hänestä aihe oli liian vakava eikä hän halunnut juuri nyt pohtia isoäitinsä elämää.

                      ”Sinun äitisi on kyllä kaunis ja melkein yhtä seksikäs kuin sinä”, Simo virnisti Karrille, joka veti hänet ylös tuolista ja he jatkoivat siitä, mihin olivat eteisessä jääneet.

                      ”Pitäisikö meidän sulkea ovi?”, Simo kysyi Karrilta heidän päästessään makuuhuoneeseen.

                      ”Minun ei ole koskaan tarvinnut ajatella sitä Pomon ollessa täällä. Haluatko, että suljen sen?”, Karri sanoi Pomon asettautuessa sängyn jalkopäähän lattialle.

                      ”No, se on jo tuossa, niin olkoon”, Simo hymyili ja riisui Karrin t-paidan. Pomo katsoi heitä kummastuneena ja huokaisi ruveten nukkumaan. Ihmiset olivat omituisia.

                      Antti oli ollut juuri aikeissa nousta ja lähteä, kun baarin ovi avautui ja Harri astui sisään kuppilaan. Tähyiltyään hetken hämärässä sisätilassa hän havaitsi Maken ja Antin ja lähti luovimaan näitä kohti.

                      ”Oikein kunnollinen Kallion kuppila, en olekaan ennen käynyt täällä”, Harri sanoi päästessään vihdoin tuoppinsa kanssa istumaan muiden vierelle.

                      ”Onhan tämä melkoinen nähtävyys”, Make heitti. Hän katsoi, kuinka Harri ja Antti katselivat toisiaan hetken tarkkaavaisina kunnes nostivat tuoppejaan toisilleen.

                      ”Kalja on hyvää kuitenkin”, Antti virkkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Nyt kun Harri oli tullut, hän ei tiennyt halusiko sittenkään jutella tämän kanssa.

                      ”Kyllä tämä aina amerikkalaisen kaljan voittaa”, Harrikin yhtyi vihdoin puhumaan.

                      ”Minä jätän teidät hetkeksi kahden, pitää käydä kättelemässä pikkuveli ja hakemassa lisää juotavaa”, Make sanoi nousten pöydän äärestä. Antti ja Harri huomasivat yhtäkkiä olevansa kahden muiden kadottua kuka minnekin.

                      ”Mitä kuuluu?”, Harri kysyi ja katsoi Anttia, joka vaikutti hiljaiselta.

                      ”No tässähän tämä, väikkäri sai painatusluvan ja Minna lähtee juhannuksena Berliiniin”, Antti sanoi tuopilleen.

                      ”Onnea väikkäristä”, Harri mutisi ja Antti katsahti ylös.

                      ”Kiitos. Miten Saara voi?”, Antti uskaltautui kysymään. Hän ei ollut nähnyt naista viikkoon.

                      ”Ihan hyvin. Kävimme keskiviikkona ultrassa tarkistuttamassa, että alkio on siellä missä sen kuuluukin olla ja... Odotas...”, Harri kaiveli ultrakuvan jälleen lompakostaan ja ojensi sen Antille, joka katseli kuvaa hämmentyneenä.

                      ”Onko tämä oikein? Tässähän on kaksi sydäntä”, Antti sanoi huolestuneena ja Harri naurahti.

                      ”On se ihan oikein. Meille tulee kaksoset”, hän sanoi Antille, joka nosti kulmiaan yllättyneenä.

                      ”No mutta... Hienoa”, Antti sanoi ja ojensi kuvaa takaisin. Harri otti sen käteensä, mutta ennen kuin hän ehti laittaa sen takaisin lompakkoonsa Make nappasikin sen hänen kädestään.

                      ”Mitäs meillä täällä on?”, hän kysyi koettaen saada selvän kuvasta.

                      ”Kai sinun pitäisi tietää, mikä se on”, puuskahti Antti ja Make katsoi häntä silmiään siristäen.

                      ”Sepä onkin hyvä kysymys, pitäisikö hammaslääkärin tietää ultraäänikuvista mitään. Minä kuitenkin satun tietämään ja näen tässä kaksi vauvan alkua”, Make sanoi yllättäen toiset ja ratkesi nauramaan nähdessään näiden ilmeet.

                      ”Olin jonkin aikaa äitiyspolilla ennen kuin päätin keskittyväni sittenkin mieluummin ihmisten yläpäähän”, Make selvitti toisille, jotka naurahtivat. Make antoi kuvan takaisin Harrille, joka laittoi sen lompakkoonsa.  

                      ”Minulle kävi jotain metkaa viime viikolla töissä...”, Harri sanoi toisille ja kertoi näille sitten Aprilista ja pojastaan.

                      ”Mitä vaimosi sanoi?”, Make kysyi uteliaana.

                      ”Hän haluaa tutustua poikaan ja tämän äitiin”, Harri sanoi hiljaa.

                      ”Tyypillistä Saaraa”, Antti kommentoi hieman katkerana.

                      ”Miten niin?”, Harri kysyi hieman pahastuen ja rypisti kulmiaan.

                      ”Sillä naisella on niin vahva velvollisuudentunto, etten tiedä toista”, Antti sanoi.

                      ”Se on kyllä totta”, Harri myönsi.

                      ”Jos ajatellaan vaikka viime perjantaitakin”, Harri jatkoi haastaen Antin, joka räpytteli silmiään yllätettynä eikä osannut sanoa mitään puolustuksekseen.

                      ”Saara on ystävällinen sielu ja huolehtii ystävistään”, Make sanoi väliin hiljaa ja toiset katsoivat häntä koettaen rauhoittua.

                      ”Siinä olet kyllä oikeassa”, Antti sanoi ja Harrikin nyökkäsi. Make katseli heitä hetken juoden lasinsa tyhjäksi.

                      ”Koettakaahan nyt sopia pojat, jos teidän pitäisi vielä joskus mahtua saman juhlapöydän ääreen lastenne syntymäpäivillä”, Make tokaisi lyöden toiset ällikällä.

                      ”Miten.. mistä?”, Harri kysyi ja katsoi syyttävästi Anttia, joka pudisteli päätään koettaen vakuuttaa olevansa syytön.

                      ”Se nyt oli päivänselvää. Nyt minun pitää mennä, baaritiskillä oli yksi hemaiseva nainen”, Make virnisti iskien silmää ja nousi ylös. Toiset virnistivät hänelle takaisin.

                      ”Anteeksi äskeinen, Harri. Minusta on hienoa, että Saara haluaa jatkaa sinun kanssasi”, Antti sanoi tuntien itsensä hieman surkeaksi.

                      ”Antti, anteeksi minunkin puolestani. Sinä olet mahdollistanut minulle oman perheen, vaikka samalla kärsit itse”, Harri sanoi myötätuntoisesti.

                      ”Lähdetäänkö? En oikein jaksa enää istua täällä ja voimme kävellä yhdessä”, Harri jatkoi ja nousi seisomaan.

                      ”Mennään vain”, Anttikin myöntyi. He kävelivät toverillisessa hiljaisuudessa pysähtyen vasta Antin kotitalon alaovella.

                      ”Antti, minä… jos minulle tapahtuu jotain, niin huolehdithan Saarasta”, Harri sanoi hiljaa heidän katsellessaan toisiaan vaitonaisina. Antti nosti kulmiaan yllättyneenä.

                      ”Tietysti. Ei kai sinulla ole mitään.. outoja oireita?”, Antti huolestui ja Harri pudisti päätään.

                      ”Ei, ei nyt. Mutta eihän sitä koskaan tiedä varmasti...”, Harri mutisi ja Antti katsoi häntä tarkasti huomaamatta kuitenkaan mitään erikoista.

                      ”Pidä huoli itsestäsi”, hän hyvästeli ystävänsä ja taputti tätä olkapäälle.

                      ”Samat sanat sinulle. Hyvää karonkkaa”, Harri sanoi halaten pitempää miestä ja kääntyi kotiaan kohti. Antti jäi hetkeksi katsomaan Harrin perään ja lähti sisälle vasta nähdessään tämän pääsevän omaan rappukäytäväänsä.