Saaran kirja

SAARAN KIRJA

Luku 6

                      Saara heräsi ihanaan kahvintuoksuun ja muisti Harrin saapuneen kotiin edellisenä iltana myöhään. Ilmeisesti mies kärsi jetlagista, kun oli nyt jo hereillä, kello ei ollut vielä edes kahdeksaa. Saara nousi ylös ja laahusti keittiöön, häntä olisi vielä nukuttanut. Väestöliitossa oli oltava puoli kymmeneltä ja siitä hän jatkaisi suoraan työpaikalle iltavuoroon.

                      ”Herätinkö sinut?”, Harri kysyi vilkaisten ylös Hesarista Saaran kaataessa kahvia mukiin. Harri näytti yllättävän reippaalta huolimatta pitkästä kotimatkasta. Saaran mieleen nousi adjektiivi ’rypistymätön’ hänen katsoessaan miestä kauluspaidassaan ja hän istuutui tätä vastapäätä.

                      ”Et oikeastaan, kello olisi kuitenkin soinut viiden minuutin päästä”, Saara vastasi haukotellen.

                      ”Et olisi saanut odottaa minua”, Harri moitti häntä hymyillen. Saara oli ollut hereillä vielä, kun hän tuli puolenyön jälkeen kotiin. Harrin mielestä naisen olisi pitänyt huolehtia itsestään paremmin nyt, kun hän odotti kallisarvoista perillistä.

                      ”Et sinä kovin usein ole kotiin tulossa niin myöhään”, Saara mutisi kahvimukiinsa.

                      ”Minusta oli mukavaa, kun odotit minua”, Harri sanoi ja kurottautui suukottamaan vaimoaan pöydän yli. Saara hymyili. Onneksi eteisessä oli pehmeä räsymatto, muuten hänen selkänsä olisi ollut ruhjeilla jälleennäkemisestä.

                      ”Haluatko, että paistan sinulle kananmunan?”, hän kysyi Saaralta.

                      ”Ei kiitos, syön vain yhden ruisleivän”, tämä vastasi huokaisten hieman. Saara ei voinut kuvitellakaan panevansa jotain paistettua suuhunsa aamupalaksi, sillä häntä alkoi nykyään närästää aivan hirveästi kaikki rasvainen ruoka.

                      ”Ajattelin, että voisimme mennä illalla syömään jonnekin. Sinähän pääset kahdeksalta?”, Harri jatkoi ja Saara nyökkäsi.

                      ”Ostan jotain salaattia evääksi”, hän pohti ääneen ja laittoi itselleen leivän.

                      ”Käykö Lehtovaara? Se olisi työpaikkasi vieressä”, Harri kysyi ja Saara nosti kulmiaan yllättyneenä.

                      ”Käy tietysti”, hän vastasi pohtien, miksi mies halusi mennä yhteen kaupungin hienoimmista ja perinteisimmistä ravintoloista, mutta päätti sitten antaa asian olla. Ehkä Harri halusi juhlistaa jotain, raskautta tai jotain muuta. Saara oli varma, että saisi asian selville viimeistään illalla.

                      Heidän vihdoin lähtiessään ratikkapysäkille Harri naureskeli kuminauhaviritykselle, jolla Saara oli napittanut farkkunsa, sillä housujen nappi ei enää ylettänyt napinläpeen. Saara oli pukenut lisäksi ylleen tummanpunaisen tunikan, joka peitti farkkujen kauluksen ja onnettoman nappitilanteen. Ratikka tulikin pian ja he olivat hyvissä ajoin lääkäriasemalla. Heidän lääkärinsä oli naispuolinen ja nimeltään Lampimäki. Hänkin oli ajoissa ja he pääsivät jo hieman ennen virallista vastaanottoaikaansa lääkärin luo. Asettautuessaan pedille Saara käänsi katseensa pois monitorista ja katseli sen sijaan julisteita huoneen seinillä. Harrikin koetti olla katsomatta monitoria, heillä oli monta ikävää muistoa sen ruudusta.

                      ”On hyvin harvinaista, että raskaaksi tulo onnistuu miehen sädehoidon jälkeen ilman koeputkihedelmöitystä”, lääkäri sanoi kysyvästi levittäessään geeliä Saaran vatsalle. Saara ja Harri vilkaisivat toisiinsa yllättyneinä, mutta lääkäri ei huomannut sitä keskittyessään koneen säätöihin.

                      ”Niin, olemme kuulleet siitä”, Saara vastasi epäröivästi hetken kuluttua. Harri hymyili hänelle rohkaisevasti, hän ei nähnyt mitään syytä miksi Antin osuudesta pitäisi mainita tässä yhteydessä.

                      ”No mutta! Katsokaapa”, lääkäri komensi hetken päästä ja he käänsivät katseensa monitoriin.

                      ”Oi”, Saara henkäisi ja Harri hieraisi silmiään. Monitorissa läpätti kaksi harmaanvalkeaa pistettä.

                      ”Onnittelut, kaksoset tulossa”, lääkäri naurahti iloisesti. Saara tunsi, kuinka kyyneleet valuivat hänen korviinsa ja Harri suuteli häntä liikuttuneena. Lääkäri puhui jotain neuvola-ajan varaamisesta seuraavalle viikolle ja jonkin ajan päästä he seisoivat kadulla edelleen pöllämystyneinä. Saara piteli kädessään mustavalkoista kuvaa ja vilkaisi sitä vähän väliä.

                      ”Mennäänkö kahville vai haluaisitko syödä jotain?”, Harri kysyi Saaralta. Saara empi hetken, mutta aikaa oli vielä tapettavana ennen iltavuoron alkua eikä hän halunnut aivan vielä mennä töihin. Mietteissään Saara laittoi kuvan huolellisesti kalenterinsa väliin niin, ettei se rypistyisi.

                      ”Mennäänkö Stockalle?”, Saara kysyi ja Harri nyökkäsi. Siitä oli jonkin aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt Stockan kahvilassa.

                      He löysivät pöydän lastenvaunujen ja eläkeläisten kansoittaman kahvilan perältä ja laskivat tarjottimensa pöydälle. Saara oli valinnut palan Sacherkakkua ja Harri voisilmäpullan, se oli hänen mielestään aina paras vaihtoehto.

                      ”Tuntuuko sinusta, että tämä raskaus kestää loppuun asti?”, Harri kysyi varovasti Saaralta, joka katsoi häntä hämmästyneenä. Harri oli pohtinut asiaa useinkin, kaukana kotoa ehti miettiä monenlaista perin pohjin.

                      ”Tuntuu. Jotenkin tämä on ollut erilaista heti alusta… tai siitä asti, kun tein testin”, Saara vastasi kulmiaan rypistäen ja survoi kakkupalaa muusiksi leivoshaarukalla hämmentyneenä. Hän ei ollut kertonut miehelleen Antin viettäneen muutaman tunnin hänen kanssaan sängyssä, mutta huono omatunto yritti esittää vastalausettaan ja häntä hermostutti.

                      ”Hyvä niin”, Harri sanoi ja otti Saaran käden omiinsa. Saara katsoi miestä hieman hämmästyneenä, tällä ei ollut tapana osoittaa julkisesti kiintymystään.

                      ”Menetkö töihin?”, Saara kysyi ja söi kakkunsa loppuun. Harri katseli häntä hetken tarkasti ja huokaisi. Hän tiesi, että Saara ei kertonut hänelle aina aivan joka asiaa. Välillä se hieman harmitti, mutta toisaalta eihän hänkään kertonut jokaista ajatustaan naiselle.

                      ”Menen kyllä. Siellä oli eräs ongelma, jonka vuoksi osittain tulin käymään”, Harri vastasi ja Saara jäi miettimään, mikä oli se toinen syy, miksi mies oli tullut käymään kotimaassa. Hän ei kuitenkaan kysynyt sitä Harrilta, vaan he puhuivat muista asioista. Pian he olivat valmiit lähtemään, alakerrassa Saara osti salaatin mukaansa ja Harri saattoi hänet ratikkapysäkille.

                      ”Meidän pitäisi varmaan vähitellen ilmoittaa asiasta tuleville isovanhemmille”, Harri sanoi ja Saara voihkaisi.

                      ”Nytkö jo?”, hän kysyi mieheltä.

                      ”Niin, meidän pitäisi varmaan käydä kahvilla Westendissä ja ehkä äitisikin haluaisi kuulla uutisen. Emme ole enää kovin kauan tällä puolen rapakkoa”, Harri arveli. Ei hänkään ollut kauhean ihastunut ajatukseen vanhempiensa tapaamisesta, mutta tämä oli melko lailla yksi niitä ihmiselämän hetkiä, jolloin heidät olisi pakko tavata.

                      ”No, soita ja kysy, milloin menemme. Tällä viikolla sopii kyllä mikä ilta tahansa”; Saara huokaisi. Samassa ratikka saapui ja pysähtyi heidän kohdalleen.                      

                      ”Muista sitten tulla Lehtovaaraan kahdeksan jälkeen”, Harri muistutti häntä ja suukotti häntä nopeasti poskelle ovien auetessa.

                      ”Totta kai”, Saara sanoi ja kiipesi ratikan takasillalle heilauttaen pienesti kättään miehelle.

                      ”Äläkä pohdi sitä Anttia koko iltaa”, Harri puolittain huusi juuri, kun ovet menivät kiinni ja Saara katsoi häntä yllättyneenä. Miten mies saattoi tietää? Vai tarkoittiko hän sitä, mitä Saara luuli hänen tarkoittavan? Asiaa pitäisi kysyä illalla.

                      Harri katsoi ratikan perään hämmentyneenä, hän ei saanut mielestään Saaran ilmettä, joka oli sekoitus syyllisyyttä ja yllätystä. Vihdoin hänen istuessaan Espooseen menevässä bussissa hän arveli tajuavansa, mitä Saaran ilme tarkoitti ja kirosi omaa typeryyttään. Illalla hän saisi vastauksen, vaikkei ehkä sitä ansaitsisi, sillä hänelläkin oli jotain kerrottavaa Saaralle. Saara saisi valita.

                      Iltapäivä oli jo pitkällä ja Saara muisteli ostamaansa salaattia lämmöllä, se odotti työpaikan jääkaapissa. Simo oli lainaustoimistossa iltavuorossa ja Saara puolestaan lastenosastolla, he olivat sopineet menevänsä syömään yhdessä neljän jälkeen ja kello alkoi jo lähetä puolta viittä. Saara laski minuutteja hyllyttäessään vanhoja tyttökirjoja, Anni Swanin Saran ja Sarrin kohdalla hän pysähtyi miettimään sopisivatko nimet kaksostytöille, jos sellaiset syntyisivät hänelle ja Harrille. Oikeastaan siitä voisikin tulla aika hauska nimileikki, hän hymyili ajatuksissaan ja Marjukka katseli häntä tiskiltä hieman kummissaan. Samassa Simo tuli kysymään, jos hän olisi valmis ruokatauolle ja Marjukkakin myönsi Saaralle tauon hymyillen. Marjukka oli lievästi ihastunut Simoon, mikä huvitti Saaraa mutta Simo taas tyypilliseen tapaansa ei huomannut asiaa lainkaan.

                      ”Mitä sinulla on eväänä?”, Simo kysyi uteliaana nähdessään Saaran salaattirasian.

                      ”Stockan kanasalaatti, kävimme aamulla kahvilla siellä. Haluatko nähdä kuvan?”, Saara sanoi ja Simo rypisti kulmiaan.

                      ”Kanasalaatista?”, Simo ihmetteli ääneen ja Saara purskahti nauruun.

                      ”No ei, pöljä. Ultrasta”, hän selitti rauhoituttuaan Simolle, joka naurahti tajutessaan kömmähdyksensä. Saara kaiveli kuvan kalenterinsa välistä ja katsoi sitä hetken, ennen kuin antoi sen Simolle. Simo katsoi harmaa-valkoista rakeista kuvaa hieman epätietoisena ja nosti kulmiaan Saaralle.

                      ”Mitä tästä pitäisi erottaa?”, hän kysyi ja Saara huokaisi.

                      ”Nuo kaksi valkoista läiskää ovat sydämet”, hän sanoi osoittaen kyseisiä kohtia kuvassa. Simo katsoi häntä hämmentyneenä.

                      ”Siis kaksi sydäntä. Eikö niitä pitäisi olla yksi?”, hän tiedusteli varovasti.

                      ”Simo! Etkö oikeasti tajua vai esitätkö tyhmää?”, Saara alkoi jo hermostua.

                      ”Meille tulee kaksoset, jos kaikki menee hyvin”, hän jatkoi ja Simon suu aukeni o-kirjaimeksi.

                      ”No mutta sehän olisi aivan huippuhienoa!”, Simo huudahti ja Saara hymyili.

                      ”No niin olisikin”, hän nauroi ja Simo halasi häntä lujasti. Samassa musiikkiosaston Petteri tuli tauolleen ja yskäisi huomatessaan heidän halailevan.

                      ”En kai keskeyttänyt mitään?”, hän kysyi katsoen heitä kummallisesti.

                      ”Et todellakaan”, Saara sanoi ja Simo keskittyi eväisiinsä. Hän vilkaisi Saaraa ja kumpaakin alkoi naurattaa, mikä aiheutti sen, että Saara purskautti kirsikkatomaattia paidalleen.

                      ”Onneksi on punainen paita”, Saara huokaisi pyyhkiessään tomaatinsiemeniä paidasta. Simo katsoi häntä ja vilkaisi sitten Petteriin, joka näytti syventyneen musiikkilehden tuoreimpaan numeroon ja haarukoi makaroneja suuhunsa kiivaaseen tahtiin.

                      ”Oliko sinulla eilen vapaapäivä?”, Saara kysyi koettaen keksiä jotain puhuttavaa, joka sopisi julkiseen jakeluun.

                      ”Oli joo… ”, Simo vaikeni ja Saara tajusi, että aihe ei sopinut puhuttavaksi sittenkään.

                      ”Harri tuli eilen illalla kotiin, menemme nyt illalla syömään Lehtovaaralle”, Saara sanoi ja Simon ilme kirkastui.

                      ”Nyt muistankin, mitä minun piti kysyä jo aiemmin sinulta”, hän sanoi ja Saara katsoi häntä kysyvästi.

                      ”Luuletko, että voisitte vuokrata asuntonne minulle siksi aikaa, kun olette poissa?”, Simo kysyi ja Saara huomasi Petterin vilkaisevan heitä tarkkaavaisesti.

                      ”Kyllä se varmaankin onnistuisi”, Saara vastasi ja koetti vinkata Simolle, että tämä olisi hiljaa tai vaihtaisi puheenaihetta. Hän ei tiennyt, halusiko kaikkien tietävän heidän muutostaan Kaliforniaan.

                      ”Minä ajattelin myydä kämppäni, voisin asua vuokralla jonkin aikaa”, Simo jatkoi Saaran ilmeitä huomaamatta. Onneksi Petteri oli jo valmis ja nousi pois pöydän äärestä, musiikkiosastolla vallitsi krooninen henkilökuntapula.

                      ”Miksi?”, Saara kysyi ihmeissään. Hän toivoi, ettei Simo tekisi mitään hätiköityä.

                      ”Ajattelin katsoa, miten kävisi jos vain irrottaisi otteensa ja heittäytyisi”, Simo vastasi ja keräsi eväsrasiansa pöydältä. Saarakin nousi ja laittoi haarukan tiskikoneeseen.

                      ”Minä luulen, että se voisi olla ihan hyvä ajatus”, Saara sanoi Simolle, joka juuri kuivasi eväsrasiaansa. Saara laittoi ultrakuvan takaisin kalenterinsa väliin ja he lähtivät yhdessä takaisin asiakaspuolelle, jossa Simo katosi lainaustoimistoon ja Saara jatkoi matkaansa lastenosastolle. Astuessaan osastolle hän huomasi Marjukan katsovan toiveikkaana ohitseen ja pettyvän, kun Simoa ei näkynytkään.

                      Vähän kuuden jälkeen Simo toi heille täyden palautuskärryn lainaustoimistosta ja asetteli sen tiskin vierelle. Samassa pieni poika, ehkä viisivuotias, juoksi hänen ohitseen ja kompastui jalkoihinsa lyöden päänsä kärryn kulmaan. Pojan otsaan tuli haava, josta alkoi valua verta ja hänen äitinsä syöksyi paikalle kauhuissaan ottaen pojan syliinsä. Saara nappasi tiskiltä paperipyyhkeitä ja meni äidin luo. Tämä otti paperit ja painoi pojan päätä niillä, paperit tulivat nopeasti punaisiksi.

                      ”Simo, soitatko ampparin?”, hän pyysi Simolta, joka seisoi katselemassa tilannetta.

                      ”Marjukka, käy katsomassa onko pakastimessa jokin vihannespussi. Minulta on saattanut jäädä”, hän ohjeisti Marjukkaa, joka oli valkoinen nenänpäätään myöten, tytön pisamat loistivat kalpeissa kasvoissa.

                      ”Toki”, Marjukka sanoi karaten vauhdilla lastenosaston ovesta.

Simo kuului sanovan puhelimeen tulevansa kirjaston ulko-ovelle odottamaan ambulanssia. Saara meni äidin ja pojan luo istumaan, hän koetti rauhoittaa molempia ja näytti Tatu ja Patu-kirjasta kuvia pojalle. Samassa Marjukka tuli herne-maissi-porkkanapussin kanssa ja he painoivat sen pojan ohimolle. Jonkin ajan kuluttua Simo ja Karri sekä kaksi muuta valkopukuista miestä asteli lastenosastolle.

”Katsotaanpa”, Karri sanoi rauhallisesti tullessaan äidin ja pojan viereen ja kyykistyi ottamaan paperit ja pakastevihannespussin pois. Haava oli lakannut vuotamasta melkein kokonaan ja poika yritti tavoitella kuvakirjaa, hän oli jo unohtanut onnettomuutensa.

”Mikä sinun nimesi on?”, Karri kysyi pojalta kaivellessaan ensiapulaatikkoa.

”Aleksi”, tämän äiti sanoi ja Aleksi katseli Karria tarkkaavaisesti.

”Aleksi, nyt minä liimaan haavan kiinni. Se voi tuntua vähän ikävältä, mutta se ei kestä kauan”, Karri sanoi pojalle ja näytti liimatuubia tälle. Aleksi kurtisti vähän kulmiaan, mutta nyökkäsi. Saarasta tuntui, että koko osasto hiljeni katselemaan tapahtumia. Hän huomasi myös toisten ensihoitajien vilkuilevan Simoa sivusilmin, mutta Simo oli keskittynyt seuraamaan Karrin ja pojan touhuja.

”Auuuh”, poika huudahti ja kiemurteli, kun Karri sai liimat paikoilleen.

”Se kirvelee”, hän valitti ja äiti silitti hänen hiuksiaan.

”Ihan hetken vain”, Karri sanoi ja taputti poikaa olkapäälle. Pojan äiti katseli häntä kiitollisena ja Saara vei paperipyyhkeet roskiin. Pakastevihannespussi oli sekin menetetty tapaus.

”Löysin pillimehun keittiöstä, sinä saat sen”, Marjukka sanoi Aleksille ja Aleksi katsoi häntä ihmeissään ottaessaan mehun vastaan. Saaralle Marjukka kuiskasi, että pillimehu oli hänen omansa.

”Haluatko käydä sairaalassa vielä?”, toinen vieressä tarkkailleista ensihoitajista kysyi pojan äidiltä, mutta tämä kieltäytyi.        

”Jos epäilet aivotärähdystä, niin herätä Aleksi yöllä pari kertaa”, toinen valkotakkinen mies sanoi ja nyökkäsi Karrille hyväksyvästi. Mikon mielestä Karri oli hoitanut asian hienosti.

”Tarvitsetko kyydin kotiin?”, Karri kysyi vielä Aleksin äidiltä.

”Ei kiitos, me asumme tuossa aivan vastapäätä”, nainen sanoi ja hymyili helpottuneena. Aleksi joi mehunsa ja pian he lähtivät kotiin Tatu ja Patu-kirja kainalossa.

”Saanko minä aina pillimehua, kun tulemme kirjastoon?”, poika kuului kysyvän äidiltään. Lastenosastolaiset katsoivat toisiinsa ja hymyilivät.

”Me menemme jo”, Mikko sanoi nyökäten Karrille ja lähti yhdessä Tommin kanssa autolle.

”Hyvin toimittu”, Karri sanoi Saaralle ja Simolle pakatessaan tavaroita takaisin ensiapulaatikkoon. Marjukka oli mennyt lainaustoimistoon kertomaan illan tapahtumista muille.

”Simo, sinä voit varmaankin saattaa Karrin ulos”, Saara ehdotti ja alkoi järjestellä palautuskärryn kirjoja hyllytysvalmiiksi luokittain aakkosiin.

Karri siristi silmiään katsoen Simoa ja hymyili varovasti, Simo katsoi häntä hieman ujosti takaisin heidän kääntyessään ja kävellessään takaisin ulko-oville.

”Tuletko ulos?”, Karri kysyi ja Simo nyökkäsi.

”Voin tullakin hetkeksi”, hän vastasi.

”Se meni hyvin”, Simo jatkoi katsahtaen Karriin, joka vilkaisi häntä.

”Se on vain työtä. Onneksi tämä oli helppo keikka”, Karri mutisi heidän pysähtyessään ambulanssin viereen. Mikko ja Tommi istuvat autossa juttelemassa keskenään, mutta Karri tiesi olevansa heidän näkökentässään silti.

”Tiedätkö muuten, että nuo valkoiset housut ovat aika paljastavat takaa?”, Simo sanoi ja hymyili. Karri hymyili takaisin ja nappasi kiinni Simon ponihännästä. Heidän pituuseronsa ei ollut mainittava ja Simo kääntyi Karria kohti yllättyneenä.

”Vai sellaista sinä katselet?”, Karri murahti ja suukotti Simoa suulle saaden toisen punastumaan. Simo halasi Karria vyötäröltä, mutta päästi irti pian.

”Soitan sinulle huomenna, kun pääsen vuorosta ja nukun vähän aikaa”, Karri sanoi päästäen irti Simon tukasta ja nousi ambulanssin takaosaan.

”Muistakin, ja minulla on aamuvuoro”, Simo sanoi ja heilautti kättään lähtien sisälle. Hän nosti katseensa ja huomasi koko lainaustoimiston iltavuoron sekä Marjukan tuijottavan häntä hämmentyneinä ja hänen korvansa muuttuivat tulipunaisiksi.         

”Onks toi sun kundikaveri?”, Tuomas kysyi melkein hypellen uteliaisuudesta.

”On joo”, Simo vastasi ja pakeni kuormanpakkaukseen. Muut katsoivat tosiaan yllättyneinä, he eivät oikein osanneet sanoa mitään.

”Oliko tuo se sinun poikaystävä?”, Tommi kysyi Karrilta seuraavissa liikennevaloissa.

”Joo, on se”, Karri vastasi varovasti ja silitti päälakeaan. Tukka pitäisi ajella taas.

”Mukavan näköinen, mutta onko se sivari?”, Mikko sanoi ja Karria melkein nauratti, hän ei oikein tiennyt mitä ajatella kommentista.

”Ei, se on opiskellut kadettikoulussa”, hän vastasi ja toiset vastasivat arvostavin äännähdyksin.

”Se leffa tiedätkö, se ’Brokeback mountain’ oli kyllä hieno. Meistä se kertoi enemmän ystävyydestä kuin homoista”, Tommi sanoi eikä Karri keksinyt mitään järkevää vastausta, joten hän vain äännähti jotain takaisin ja koetti olla nauramatta ääneen. Onneksi toiset juttelivat loppumatkan keskenään ja hän sai ajatella rauhassa Simoa.

Varttia yli kahdeksan Saara hyvästeli työtoverinsa kirjaston ulko-ovella. Vain Ulla ja Simo olivat enää jäljellä, Ullalla oli ollut kassanlaskuun liittyviä asioita ja he olivat Simon kanssa olleet ikään kuin turvajoukkoina kaiken varalta. Saara heilautti kättään toisille ja suuntasi kulkunsa Lehtovaaraan, jossa Harri jo odotteli häntä.

”Pääsit vihdoin?”, Harri sanoi Saaran istuuduttua häntä vastapäätä.

”Oli melkoinen ilta”, Saara sanoi heidän tilattuaan annoksensa ja kertoi pikkupojasta ja ambulanssista. Harri kuunteli tarkkaavaisesti.

”Oliko se sinusta järkyttävää?”, hän kysyi Saaralta tämän päästessä tarinansa loppuun.

”Ei oikeastaan, en tuntenut heitä ja Karri oli tosi rauhallinen koko ajan”, Saara vastasi pohdittuaan asiaa hetken ja he syventyivät ruokiinsa, jotka juuri saapuivat.

 ”Karri on aina rauhallinen”, Harri sanoi muistellen.

”Se on totta”, Saara vastasi lopetellen metsäsienikeittoaan, joka oli ollut herkullista. Hän ajatteli katsovansa jälkiruokalistaa, kunhan Harri saisi pihvinsä syötyä.

”Ai niin, Simo kyseli jos hän voisi vuokrata meidän asuntomme”, Saara muisti mainita ja Harri katsoi häntä yllättyneenä.

”Miksi? Mitä hän tekee omallaan?”, Harri kysyi saatuaan suunsa tyhjäksi.

”Hän aikoo myydä sen. Kai hän haluaa muuttaa lähemmäs Karria ja jos heidän suhteensa ei toimikaan, niin hän voi hankkia oman asunnon jostain sitten, kun me tulemme takaisin. Minusta olisi ihan kiva ajatus, että joku huolehtisi meidän asunnostamme”, Saara selitti ja Harri nyökkäsi.

”Niin, ei se itse asiassa ole ollenkaan hassumpi ajatus”, hän myönsi lopulta ja Saara ilahtui. Tarjoilija oli tuonut heille jälkiruokalistan ja hän tilasi palan omenapiirakkaa vaniljakastikkeen kera. Harri puolestaan tyytyi pelkkään kahviin.

”Oliko Antti perjantai-iltana meillä, silloin kun soitin?”, Harri kysyi varovasti tarjoilijan toimitettua heidän jälkiruokansa pöytään.

”Oli”, Saara sanoi ja puri huultaan katsellen piirakkaansa tarkasti.

”Pyysin häntä jäämään vähäksi aikaa… Minulla oli niin ikävä toisen ihmisen kosketusta”, hän jatkoi hiljaa ja koetti olla itkemättä.

”Minä uskon sen”, Harri sanoi hiljaa ja otti Saaran käden omaansa.

”Sitä paitsi hän tarvitsi lohdutusta. Hän oli aivan murtunut”, Saara sanoi ja Harri nyökkäsi. Hän veti henkeä ja päätti kertoa asiansa, jonka vuoksi oli tullut maapallon toiselta puolen.

”Mahdatkohan muistaa April Waters-nimistä kollegaani firmasta? Kerroin hänestä sinulle joskus”, Harri sanoi hetken päästä ja Saara katsoi häntä yllättyneenä puheenaiheen vaihdoksesta.

”Muistan toki, pidin hänen nimestään kovasti”, Saara vastasi ja Harri hymyili vaisusti. He olivat laskeneet keskenään leikkiä Aprilin nimestä, se kuulosti hieman liian saippuaoopperamaiselta.

”Hän on nykyään samassa hommassa kanssani”, Harri jatkoi. Saara muisti aikoinaan olleensa hieman mustasukkainen naiselle, joka oli kaikkea sitä mitä hän ei ollut; pitkä, vaalea ja sitkeän maratoonarivartalon omaava tietokonenörtti.

”Onko se sinusta mukavaa?”, hän kysyi piirakalta Harrin siemaistessa kahviaan.

”Ihan joo… Mutta minun piti kertoa sinulle jotakin”, Harri huokaisi. Saara katsoi häntä ja huomasi miehen jännityksen.

”Viime viikolla menin hänen työpisteeseensä hakemaan erästä paperia ja huomasin pöydällä kuvan pienestä pojasta, en ollut ennen nähnyt sitä. Kysyin Aprililta kuka poika on ja hän sanoi, että se on hänen poikansa ja Henry on juuri täyttänyt viisi vuotta. Sanoin, etten tiennyt hänen olevan naimisissa ja hän sanoi, ettei olekaan ja että pojan isä kuoli vähän ennen tämän syntymää onnettomuudessa. Otin kuvan käteeni katsoakseni sitä lähempää ja April meni kumman näköiseksi, oli jo ottamassa sitä pois minulta, ja tajusin, että poika näytti aivan samalta kuin minä siinä iässä…”, Harri levitti sormensa pöydän pintaa vasten eikä tiennyt, miten olisi jatkanut.

”Onko hän sinun?”, Saara kysyi hiljaa. Harri nosti katseensa Saaraan ja nyökkäsi.

”On. Se tapahtui sillä kertaa, kun kävin ensimmäistä kertaa Kaliforniassa. En tiedä, muistatko, mutta joimme tequilaa silloin illanvietossa… vaikka eihän se ole mikään puolustus”, Harri ähkäisi. Saara tiesi, että Harri ei kestänyt tequilaa ollenkaan, vaan tältä meni muisti.

”Minä kävelen kotiin. Yksin”, Saara sanoi Harrille hiljaa ja mies nyökkäsi.

”Saara… minä rakastan sinua”, Harri kuiskasi. Saara puki takin ylleen ja lähti.