Saaran kirja

SAARAN KIRJA

Luku 1

Saara astui ulos hämärästä elokuvateatterin salista ja siristi silmiään aulan kirkkaammassa valossa. Hän katseli ympärilleen ihmisvilinässä miettien mitä tekisi, sillä kotiin ei vielä huvittanut mennä. Koti oli tyhjä ja hiljainen Harrin ollessa työmatkalla Kööpenhaminassa vielä huomiseen iltaan ja vapaapäivä alkaisi kuitenkin muutaman lyhyen tunnin päästä. Saara päätti mennä hetkeksi istumaan elokuvakeskuksen alakerrassa sijaitsevaan baariin juomaan lasillisen punaviiniä ja katselemaan ihmisiä. Ihmiset olivat kiinnostavinta mitä hän tiesi, heitä oli mielenkiintoista seurata ja keksiä heistä tarinoita.

Saara istuutui tyhjään ikkunapöytään ihmetellen hyvää onneaan. Useimmiten ikkunapöydistä sai vain haaveilla, mutta jostain syystä tänään oli hiljaista. Toisaalta oli torstai-ilta, joka oli melko hiljainen koko kaupungissa ja lisäksi satoi kuin lokakuussa, ulkona oli pimeää, märkää ja tuuli kovaa.

Hän katseli märälle kadulle kuvajaisensa läpi näkemättä sitä. Kadulla liikkui vain muutama ihminen ja hekin olivat sateenvarjojensa suojissa, joten pian Saara upposi omiin mietteisiinsä unohtaen viinilasinsa koskemattomaksi eteensä. Mietteet kulkivat äsken nähdystä elokuvasta lapsettomuushoitoihin ja Harrin työmatkaan, joista ne siirtyivät käsittelemään kesälomaa ja mahdollista matkaa jonnekin varmasti aurinkoiseen ilmanalaan. Jos vain Harrin sairaus pysyisi poissa ja he voisivat palata normaalielämään, ehkä aloittaa vauvahaaveetkin taas kunhan mies päättäisi jatkosta matkallaan. Saara huomasi mietteidensä piankin johtavan ikävään ja itsesääliin, joten hän koetti miettiä jotain iloisempaa aihetta.

”Hei Saara, onko tässä vapaata?”, Antti kysyi iloisena huomattuaan tutun ihmisen baarissa. Saara katsoi häntä kuin palaten jostain kaukaisesta galaksista takaisin maan päälle, Antti ajatteli istuutuessaan naista vastapäätä. Jollain tavalla hänestä tuntui aina Saaran tavatessaan kuin kolme kissaa olisi katsonut häntä tarkkaavaisesti. Itsekseen hän arveli sen johtuvan Saaran kolmiomaisista, teräväleukaisista kasvoista ja hieman vinoista vihreistä silmistä, pienestä nenästä ja leveästä suusta sekä suurista hopeisista kissanpään muotoisista korvakoruista, joita nainen suosi. Naisen lyhyeksi leikattu tumma tukka korosti pään siroutta ja korvakorujen suuruutta, mutta samalla Antti odotti naisen korvien olevan teräväkärkiset joka kerta pettyen hieman.

”On kyllä, hauska nähdä sinua”, Saara sanoi hymyillen Antille ja käänsi katseensa baaritiskille huomaten kolleegansa ja ystävänsä Simon olevan myös matkalla kohti ikkunapöytää täyden tuoppinsa kera. Saara katsoi Anttia, joka oli riisunut farkkutakkinsa sekä villapaitansa ja istui paitahihasillaan häntä vastapäätä. Antin punaruskeat kiharat olivat epäjärjestyksessä, kuten tavallisesti ja ruskeat silmät nauroivat, samoin kuin kaunismuotoinen suu.  Hieman pysty nenä antoi miehen kasvoille pysyvän ilkikurisen poikamaisen ilmeen, vaikka tämä oli jo yli neljänkymmenen. Saara arveli miehen aiheuttavan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ainakin naispuolisille opiskelijoilleen joka päivä.

”Olitko yksin elokuvissa?”, Simo kysyi Saaralta päästessään pöydän ääreen ja istuutui laittaen täpötäyden reppunsa jalkojensa väliin lattialle ja keri kaulastaan pitkän kaulahuivin. Hän oikaisi selkänsä ja silitti pitkää tummaa tukkaansa toisella kädellään venytellen samalla antaumuksella. Saaraa nauratti ja Antti hymyili ystävälleen, joka valitti elokuvateatterin penkkien aiheuttavan hänelle kramppeja. Simo oli kaunis ja hoikka mies, jota moni nainenkin kadehti ilmeikkäiden sinisten silmien ja niitä reunustavien pitkien ripsien vuoksi.

”Harri on työmatkalla Kööpenhaminassa”, Saara vastasi Simon kysymykseen ja siemaisi viinilasistaan suullisen. Simo katsoi häntä tarkasti huomaten väsymyksen silmien ympärillä ja pienet rypyt naisen kulmien välissä. Saara oli kuin sisar hänelle ja hän tiesi naisen ajattelevan häntä pikkuveljenään, heidän toistakymmentä vuotta kestänyt ystävyytensä oli lämmin ja syvä. Saara kertoi hänelle asioita, joista ei puhunut kenellekään toiselle, ei edes Harrille huolimatta heidän pitkästä avioliitostaan.

                      ”Sinulla on työlauantai?”, Simo varmisti Saaralta, joka myönsi. Lauantaivuoro ei ollut hänen suosikkinsa kiireen vuoksi. Hänestä tuntui, ettei koskaan lauantaisin ehtinyt paneutua asiakkaiden tarpeisiin riittävän hyvin. Simo oli ollut lomalla tämän viikon, mutta arveli tulevansa käymään työpaikalla lauantaina tarkistamassa maanantain työvuoronsa. He olivat töissä samassa kirjastossa, olleet jo historian alkuhämäristä ja molemmat pitivät työstään kovasti.

                      ”Mitä te olitte katsomassa?”, Saara kysyi Antilta, sillä yleensä he pitivät samanlaisista elokuvista. He olivat tutustuneet Simon luona ja tavanneet ehkä puolenkymmentä kertaa jutellen aina kirjallisuudesta ja elokuvista. Antti tutki yleistä kirjallisuustiedettä yliopiston leivissä kirjoittaen väitöskirjaansa elokuvatieteen ja fanifiktioiden rajapinnoista, mikä oli Saaran mielestä hyvin mielenkiintoista.

                      ”Watchmen’iä, ihan kelvollinen pätkä”, Antti sanoi ja Saara nyökkäsi. Hän ei ollut koskaan tutustunut kyseiseen sarjakuvaan, eikä ollut vielä päättänyt halusiko nähdä elokuvaa ollenkaan. Harria se ehkä kiinnostaisi, mutta tämä luultavasti ostaisi sen itselleen.

                      ”Entä sinä?”, Antti kysyi vuorostaan.

                      ”Benjamin Button’ia neljättä kertaa”, Saara kertoi ja Antin kulmat kohosivat, hän ei ollut ajatellut Saaran katsovan suurella rahalla tehtyjä Hollywood-projekteja. Simo äännähti myös yllättyneesti ja kysyi, oliko Saara ehkä rakastunut Brad Pittiin eikä ollut kertonut hänelle mitään. Saara nauroi Simon kysymykselle ja vastasi pitävänsä enemmän Cate Blanchettistä kuin Bradistä vaikkei naisia harrastanutkaan. Simon vilkaistessa varovasti Anttia Saara näki jälleen nälän tämän katseessa, Antti ei onneksi sitä huomannut eikä varmaankaan edes ymmärtänyt voivansa sellaista aiheuttaa. Saara tiesi Simon pitävän enemmän miehistä, muttei hurjimmissa unelmissaankaan olisi mennyt sanomaan asiaa Simolle saati kenellekään muulle. Saara oli itsekin huomannut Antin vetovoiman ja löysi itsensä silloin tällöin miettimästä, oliko mies onnellinen liitossaan.

Saara jatkoi naljailuaan Simon kanssa ja Antti heitti välillä jotain väliin, hänestä oli hauska seurata noiden kahden ystävällismielistä kinastelua. Jälleen hän huomasi pitävänsä Saaran ajatuksenjuoksusta ja pohti, millaisia salaisuuksia naisen mielessä piileksi. Heidän tavattuaan ja juteltuaan keskenään hänelle oli usein jäänyt tunne siitä, että paljon asioita oli jäänyt sanomatta vaikka puhetta olikin riittänyt mitä erilaisimmista asioista koko illan. Aivan toisin kuin Minnan kanssa, hän ajatteli, he olivat enimmäkseen hiljaa omilla koneillaan tai juttelivat ja leikkivät poikien kanssa jos nämä olivat kotona.

”Missä sinun perheesi on, Antti?”, Saara kysyi yllättäen hänet. Aivan kuin nainen olisi lukenut hänen ajatuksensa, mies tuumi.

”Minnalla oli talvilomaa jäljellä, joten he menivät Pohjanmaalle viikoksi”, Antti vastasi. Saara muisti Minnan vanhempien asuvan Seinäjoella, joten ilmeisesti he olivat siellä.

”Siellä on varmaankin vielä lunta. Olisi hauska päästä hiihtämään suoraan kotiovelta”, Saara pohti ääneen hieman kaihoisasti saaden Simon puistattelemaan kauhusta.

”Olen viimeksi hiihtänyt armeijassa”, Simo huokaisi ja toiset virnistivät hänelle.

”Se on ihan mukavaa, oikeassa seurassa jopa hauskaakin”, Antti sanoi puolestaan ja hänen silmänsä karkasivat Saaraan, joka hämmentyi ja huomasi lasinsa olevan tyhjä nostaessaan sitä.

”Otatteko toiset?”, Antti nousi pöydästä saatuaan myöntävän vastauksen molemmilta kumppaneiltaan. Hän halusi hetkeksi pois pöydästä kootakseen ajatuksensa, ei hänen ollut tarkoitus flirttailla Saaralle, mutta tilaisuus oli ollut liian hyvä päästettäväksi käsistä. Miestä hieman huvitti Saaran ilme tämän katsoessa tyhjää lasiaan hämmentyneenä.

”Se Benjamin Button... Et kai sinä uppoa siihen liikaa?”, Simo kysyi Saaralta huolestuneiden sinisten silmien katsoessa naista rävähtämättä. Hän mietti, aikoiko nainen aloittaa lapsettomuushoidot jälleen vai olivatko Saara ja Harri päättäneet lopettaa sen tien kulkemisen.

”Minä... En, mielestäni”, Saara sanoi puolustelevasti purren huultaan mietteliäänä. Oli totta, että tarina miehestä, joka syntyi vanhuksena ja kuoli vauvana, oli rankka kokemus hänelle. Se oli myös puhdistava, hän koki jonkinlaista anteeksiantoa Kaikkeutta kohtaan eläytyessään elokuvan tunnelmaan ja itkiessään pimeässä elokuvateatterissa yksinään toisten keskellä. Saara katsoi baaritiskille pannen merkille jonon pituuden, Antti olisi vielä hetken poissa. Simo seurasi Saaran katsetta ja kumartui lähemmäs naista kuullakseen tämän puheen.

”Meille soitettiin keskiviikkona, ennen kuin Harri lähti matkalle. Varoaika sytojen ja sädehoidon jälkeen on kulunut umpeen ja nyt pitäisi päättää, mitä teemme... Sieltä sanottiin, että meidän alkiomme olivat tuhoutuneet sulatuksen aikana jostain syystä”, Saara kertoi Simolle matalalla äänellä ja näki miehen kulmien vetäytyvän yhteen.

”Mitä te aiotte tehdä?”, Simo kysyi ja katsoi naista vakavana ja osittain huolissaan. Hänestä tuntui, että Saaralla oli liikaa kannettavaa siroilla hartioillaan.

”Meidän pitäisi käyttää luovutettuja sukusoluja, Harri on käytännöllisesti katsottuna steriili. Hän taas ei haluaisi... Hän lupasi miettiä asiaa Kööpenhaminassa. Hulluinta on, että nyt kun olen laihtunut huolesta hänen sairautensa vuoksi, minun hormoonini kyllä toimivat”, Saara puuskahti ja Simo hymyili. Hän oli jo vuosia kuunnellut Saaran seikkailuja lapsettomuushoidoissa eikä häntä haitannut asioiden henkilökohtaisuus, ei hän niitä kenellekään kertoisi. Työpaikalla hän oli ainut, johon Saara luotti, eikä hän aikonut rikkoa naisen luottamusta.

”Minähän voisin lahjoittaa teille ’sukusoluja’, kuten kauniisti sanoit”, Simo sanoi innostuen ja Saara naurahti mieli keventyen yhtäkkiä.

”Ei, et todellakaan voisi”, hän nosti kätensä ylös ja pudisti päätään. Vaikka hän pitikin Simosta, ei hän halunnut kantaa tämän lasta tai kasvattaa sitä.

”Mitä hän ei voisi?”, Antti kysyi laskien kantamuksensa pöydälle. Hän oli huomannut toisten puhuvan jostain keskittyneinä päät yhdessä, eikä ollut halunnut häiritä vaan oli odottanut hetken kauemmin tiskillä ja tullut pöytään vasta, kun tilanne näytti rennommalta.

”Juoda enempää olutta”, Saara nauroi ja Simo tarrasi tuoppiinsa nopeasti kuin peläten Saaran vievän sen hänen kädestään. Antti kurtisti kulmiaan, mutta hymyili naisen vastaukselle. Hän arveli heidän puhuneen jostain joko Saaran tai Simon henkilökohtaisesta ongelmasta, eikä halunnut painostaa toisia kertomaan siitä. Hän oli tavallaan ulkopuolinen toisten lämpimästä ystävyydestä ja hyväksyi asian.

”Arveletko Simon juovan liikaa?”, Antti nosti kulmiaan virnistäen samalla. Hänen mielestään Simo joi poikamieheksi melkoisen vähän, hän tunsi suurempiakin oluenystäviä.

”No en oikeastaan, Simo on ihan kiltti poika”, Saara nauroi ja Simoa huvitti. Saara suhtautui häneen aina jotenkin holhoavasti, vaikkei heillä ollut kuin kaksi vuotta ikäeroa. Jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin Saara, ei Simo olisi moista sietänyt.

”Minkä ikäisiä sinun poikasi ovat? En koskaan muista näitä asioita”, Saara kysyi Antilta päättäen vaihtaa puheenaihetta. Lapset olivat yleensä turvallinen aihepiiri, eikä hänestä tuntunut pahalta puhua toisten lapsista, kunhan nämä olivat ohittaneet vauva- ja taaperoiän.

”He ovat seitsemän ja viisi, Juuso menee kouluun ensi syksynä”, Antti vastasi tyytyväisenä aiheenvaihdokseen. Ei sillä, että hän olisi erityisesti pitänyt itsestään puhumisesta, mutta Saaran kanssa oli helppo jutella.

”Hei, minun pitää mennä. Viimeinen metro lähtee ihan kohta!”, Simo huudahti kumoten tuoppinsa lopun kurkkuunsa ja keräten tavaransa. Hän asui Siilitien pysäkin lähellä vanhassa kerrostalossa. Asunnon hän oli perinyt mummoltaan, joka oli aikoinaan kuolla kupsahtanut sopivasti juuri Simon opintojen alkuvaiheessa. Simo oli pitänyt mummostaan suuresti ja asunto oli sisustettu pitkälti mummon huonekaluilla edelleen. Joskus ollessaan vierailulla Simon luona Saara ajatteli, ettei olisi hämmästynyt jos mummo olisi hipsuttanut esiin jostain. Niin pysähtyneeltä asunnossa vaikutti.

”Me näemme töissä ensi viikolla viimeistään”, Saara sanoi hänelle ja Antti nosti kättään Simon häipyessä näköpiiristä.

”Onko sinulla kiire kotiin?”, Antti kysyi Saaralta, joka pudisti päätään.

”Ei, huomenna on vapaapäivä ja Harri tulee vasta huomenna illalla”, Saara vastasi jotenkin alakuloisena. Antti mietti, mistä Saara oli puhunut Simon kanssa, muttei aikonut kysyä. Se olisi voinut saada Saaran vetäytymään kuoreensa, eikä hän halunnut sitä. Luultavasti Saara kertoisi hänelle itse, jos ei tuntisi oloaan ahdistetuksi.

”En muista kuulleeni, mitä hän tekee työkseen?”, Antti kysyi uteliaana. Saara ei ollut kertonut hänelle paljonkaan itsestään, vaikka he olivat puhuneet kirjallisuudesta paljonkin.

”Hän on Nokialla it-asiantuntijana. Saattaa olla, että vaihdamme maisemaa Atlantin toiselle puolen, jos Kööpenhaminassa menee hyvin”, Saara kertoi. Hän ei tiennyt, halusiko oikeastaan muuttaa Amerikan länsirannikolle, mutta toisaalta paikanvaihdos houkutti. Se olisi kiinnostavaa ja antaisi uusia näkökulmia arjen harmauteen. Ehkä heidän liittonsakin saisi uutta voimaa ja he tulisivat onnellisiksi.

                      ”Jännittäviä aikoja siis”, Antti nosti kulmiaan yllättyneenä. Hänestä tuntui, että oli menettämässä Saaran jo ennen kuin he ehtisivät ystävystyä kunnolla ja jonkinlainen haikeus täytti hänen mielensä.

                      ”Saa nyt nähdä, iso muutoshan se on jos sinne lähdemme”, Saara mutisi viinilasilleen. Hänestä tuntui samalta kuin Antista, heidän ystävyytensä katkeaisi nuppuunsa. Vaihtaakseen aihetta hän pohti kuumeisesti uutta kysymystä esitettäväksi, hän halusi oppia tuntemaan miestä paremmin.

                      ”Mitä Minna tekee työkseen? Olet luultavasti kertonut senkin, mutten muista”, hän sanoi Antille anteeksipyytävästi ja miestä nauratti. Ei hänkään muistanut, olivatko he koskaan keskustelleet toistensa perheistä näinkään paljoa.

                      ”Hän on graafikko eräässä sisustuslehdessä”, Antti mainitsi suuren ja suositun sisustuslehden nimen saaden Saaran silmät pyöristymään hämmästyneinä.

                      ”Niinkö? Minun eräs ystäväni on samassa lehdessä toimittajana, hassu sattuma”, Saara kertoi ilahtuneena.

                      ”Helsinki on kovin pieni kaupunki ja Suomi myös. Joskus on suorastaan häiritsevää, miten paljon löytyy tuttuja ihmisiä ihan pienellä vaivalla”, Antti sanoi. Häntä askarrutti, kuka Minnan työtovereista mahtoi olla Saaran ystävä. Hänen mielestään Saara oli kovin erilainen kuin Minna tai tämän työtoverit, mutta Saara oli täynnä yllätyksiä.

                      Juotuaan lasinsa tyhjiksi he päättivät lähteä kävellen kohti Kalliota, he asuivat lähekkäin vaikkeivät heidän reittinsä juuri ristenneet muuten kuin Simon jäljiltä.

Saara mietti itsekseen, oliko toinen lasillinen viiniä ollut liikaa päättäen loppujen lopuksi sen olleen vain hyväksi. Näin mukavaksi ja rentoutuneeksi hän ei ollut tuntenut itseään moneen kuukauteen ja Antin kanssa oli mukava ja helppo olla. Sade oli tauonnut, tuuli laantunut ja he kävelivät rauhallista tahtia jutellen niitä näitä, maisemista ja muusta. Molemmat olivat syntyjään helsinkiläisiä ja kotikaupunki oli rakas.

                      ”Onko sinulla kylmä?”, Antti kysyi heidän lähestyessään Hakaniemeä. Hänellä itsellään oli aivan sopiva olla, mutta hän arveli Saaran palelevan mokkanahkaisessa hameessa ja loafereissaan. Nainen oli ollut jonkin aikaa omissa ajatuksissaan aivan hiljaa.

                      ”Ei minua palele, nenä vain hiukan vuotaa aina kylmässä”, Saara vastasi. Hänellä oli mukava vihreä villapaita punaisen villakangastakin alla ja kaulahuivi kaulassaan, lisäksi kävely oli lämmittänyt hänet. Yhtäkkiä hän huomasi kertovansa Antille äidistään, joka vietti 20nnetta iloisen lesken talveaan Marbellassa.

                      ”Äiti tulee taas toukokuussa mökille Asikkalaan puoleksi vuodeksi Carlosin vai oliko se Jorgen kanssa. He ovat olleet yhdessä jo viisi vuotta, mutten vieläkään muista miehen nimeä”, Saara huokaisi Antille, jota huvitti. Hän mietti, oliko Saara oikeasti unohtanut äitinsä miesystävän nimen vai koettiko hän vain välttää ajattelemasta äitinsä uutta elämää.

                      ”Milloin isäsi kuoli?”, Antti kysyi haluten tietää enemmän Saarasta ja otti naisen käden omaansa. Saara ei vetänyt kättään pois, sillä oli mukava kävellä käsi kädessä. Miehen käsi oli suuri ja lämmin.

                      ”Hän hukkui mökin rantaveteen kännipäissään sinä juhannuksena, kun täytin kahdeksantoista”, Saara sanoi ja Antti pusersi hänen sormiaan myötätuntoisesti. Varsinainen syntymäpäivä, hän ajatteli hieman järkyttyneenä.

                      ”Huh. Miten järkyttävää sinulle”, Antti sanoi ja Saara katsoi häntä vinosti.

                      ”Sen jälkeen olen viettänyt joka ikisen juhannuksen kaupungissa ja nauttinut rauhasta”, Saara sanoi hymähtäen hieman katkerasti. Onneksi Harriakaan ei kiinnostanut mökkijuhannus ja he olivatkin aivan tyytyväisiä hiljaiseen juhannuksen viettoon kaupungissa nauttien kahdenkeskisestä illallisesta jossain hyvässä ruokaravintolassa.

                      ”Entä sinun vanhempasi, ovatko he vielä elossa?”, Saara kysyi vuorostaan.

                      ”Kyllä he ovat aivan eläväisiä eläkeläisiä”, Antti sanoi lievästi huvittuneena ja Saara punehtui. Ei hän ollut ajatellut tarkemmin, mitä oli kysynyt ja nolostui. Antti huomasi sen ja puristi naisen kättä hellästi ja silitti peukalollaan tämän kämmenselkää. Saara veti hitaasti henkeä sisäänpäin ja koetti rauhoittua, Antin kosketus tuntui aivan eri tavalla hänessä kuin hän arveli miehen tarkoittaneen.

                      ”He muuttavat näihin aikoihin keväisin Kulosaaren siirtolapuutarhamökkiinsä, talvet he asuvat Töölössä. Isä oli veturinkuljettaja ja äiti sairaanhoitaja, mutta nyt he ovat olleet jo monta vuotta eläkkeellä”, Antti selitti miettien samalla, miten Saara sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi taas.

                      ”Asuvatko he Temppeliaukion kirkon takana, Rautatieläisten talossa?”, Saara kysyi epäröivästi ja Antti katsoi häntä kummissaan.

                      ”Kyllä, kuinka niin?”, hän kysyi puolestaan naiselta, joka hymyili leveästi.

                      ”Sinä et taida muistaa, mutta siskosi Sanna oli paras ystäväni ollessani kuusivuotias. Leikimme usein sinun kanssasi kirkon katolla”, Saara vastasi ja Antti muisti kaukaiset päivät. Sanna-sisaren ystävä oli ollut tummakiharainen ja vihreäsilmäinen pienikokoinen tyttö, joka asui Tunturikadulla.

                      ”Mitä siitä on, yli kolmekymmentä vuotta?”, Antti kysyi tunnustelevasti. Hän muisti kyllä varsin hyvin erään alkukesän päivän, jonka muisto alkoi kuumottaa hänen poskiaan.

                      ”Kolmekymmentäkaksi, jos ollaan tarkkoja”, Saara naurahti ja katsoi vieressään kävelevää miestä varovasti. Muistiko tämä vielä?

                      ”Te muutitte, kesäkuussa”, mies sanoi ja katseli ruskeita nahkakenkiään niiden talloessa pikkukiviä. Hän ei uskaltanut katsoa naisen kasvoihin, jos tämä vaikka nauroi hänelle. Poikaan oli sattunut, koko kesän ajan.

                      ”Puistolaan, menin kouluun sinä syksynä”, nainen mutisi kaulahuiviinsa. Hänestä tuntui, että mies muisti sittenkin.

                      ”Me olemme perillä, tuletko teelle?”, Saara kysyi pysähtyen talon alaoven eteen ja Antti nyökkäsi. Oli hiukan vilu, toisaalta taas tukala olo. Ehkä se helpottaisi sisällä. Nainen naputteli numerokoodin, jolla ovi aukesi. He menivät hissiin, Saara painoi hissin nousemaan kuudenteen kerrokseen ja katsoi miestä peilin kautta silmiin vakavana.

                      ”Se oli minun ensimmäinen suukkoni”, hän sanoi ja hymyili miehelle ujosti. Mies muisti saman hymyn kalliolohkareiden välissä ja kyynelet silmissään. Hän oli juossut pois ja jättänyt tytöt leikkimään keskenään. Seuraavana päivänä hän ei halunnut nähdä muuttoautoa vaan lähti uimaan kavereidensa kanssa Hietsuun koko päiväksi, illalla hän oli punainen kuin rapu.

                      Samassa hissi pysähtyi heidän kerrokseensa ja he menivät Saaran kotiin. Sisällä oli hiljaista, jääkaappi hurisi keittiössä. Mies riisui takkinsa, nainen omansa ja mies veti naisen syliinsä suudellen tätä hellästi hämärässä eteisessä.