Saaran kirja

SAARAN KIRJA

Luku 2

                      Antti tuijotti tietokoneen ruutua käsittämättä mitään lauseesta, jonka oli kirjoittanut vain muutamaa päivää aiemmin. Hän tunsi hirvittävää himoa poistaa kaikki väitöskirjansa tiedostot koneen muistista, mutta tiesi katuvansa myöhemmin, jos antaisi halulleen periksi. Hän koetti olla ajattelematta Saaraa ja heidän yhteistä yötään, vaikka ajatukset sorkkivat muistoa koko ajan kuin kieli kipeää hammasta.

                      ”Me emme voi jatkaa tätä”, hän oli todennut samana aamuna Saaralle, joka oli nyökännyt mukilleen kyynelet silmissään kimaltaen. He istuivat Saaran keittiössä vaalean Artekin ruokapöydän ääressä vastapäätä toisiaan ja aurinko paistoi ulkona niin, että silmiä särki.

                      ”Niin, minä tiedän”, nainen sanoi hiljaa. Emmittyään hetken hän oli kertonut Antille lapsettomuushoidoista ja alkioiden tuhoutumisesta sekä miehensä Harrin sairaudesta. Antti oli kuunnellut häntä vakavana ja arvannut tämän olleen asia, josta Saara ja Simo olivat puhuneet baarissa hänen ollessaan baaritiskillä.

                      ”Minä toivon, ettet sinä arvele minun rakastelleen kanssasi vain tullakseni raskaaksi”, Saara sanoi Antille katsoen tätä arasti. Hän ei tiennyt mitä tekisi, jos mies katsoisi häntä halveksien. Hän oli jo ehtinyt rakastua mieheen, vaikka he eivät olleet tunteneet kauaa. Lapsuuden yhteiset hetket olivat kultaisia muistoja, mutta eivät he kumpikaan olleet enää lapsia.

                      ”Miksi minä niin luulisin? Sinä et ole laskelmoivaa tyyppiä”, Antti hymähti ja kurtisti kulmiaan ottaen naisen käden omaansa. Hän mietti, miten paljon rakasti naista, jota ei oikeastaan tuntenut kovin hyvin ja silti tiesi täsmälleen toisen mielenliikkeet. Kuin olisi tuntenut toisen aina. Kerrassaan outo ajatuskulku, mies pohti huvittuneena ja pudisti päätään itselleen.

                      ”Jos niin kuitenkin käy, niin haluaisin kyllä kuulla”, mies jatkoi ääneen nostaen naisen sormet huulilleen ja nainen nyökkäsi jälleen. Hän tunsi painon nousevan hartioiltaan ja hymyili varovasti, kunnes muisti jotain.

                      ”Minä luultavasti kerron Simolle sitten, mutta en uskalla ajatella mitä tapahtuu jos hän arvaa sinun osuutesi”, Saara pohti ääneen. Hän mietti, rikkoisiko heidän hairahduksensa Simon ja hänen sekä Simon ja Antin ystävyyden.

                       ”Toisaalta kaikki minun raskauteni ovat menneet kesken jo ennen neljättä kuukautta”, hän lopetti lauseen hieman katkerasti ja nielaisi. Antti katsoi häntä ja näki surun naisen silmissä. Hän toivoi, että tällä kerralla kaikki menisi hyvin, jotenkin hän arvasi tämän olevan naisen viimeinen kerta. Enempää tämä ei kestäisi.

                      ”Mitä sinä arvelet Harrin sanovan?”, Antti kysyi ja Saara kuuli lauseen ääneenlausumattoman lopun haipuvan ilmaan. Hän oli jo ehtinyt miettiä sitäkin, eikä tiennyt vastausta. Hän toivoi Harrin kestävän asian, tavallaanhan sukusolut oli lahjoitettu ilman taka-ajatuksia, vaikkei niitä oltukaan istutettu hänen kohtuunsa steriilissä ympäristössä. Naista alkoi huvittaa ja hän hymyili Antille.

                      ”En tiedä. Hän luultavasti loukkaantuu kuullessaan, miten olen hoitanut asian”, hän sanoi lopulta irvistäen hieman ja mies nosti kulmiaan. Hän pystyi kuvittelemaan tilanteen varsin hyvin, ei hänkään olisi niellyt mukisematta vaimon yllättävää raskautta. Toisaalta hänkin oli nauttinut heidän yhteisestä yöstään eikä katunut sitä. Tehtyä ei enää saanut tekemättömäksi.

                      ”Entä sinä? Aiotko kertoa Minnalle?”, Saara kysyi puolestaan Antilta. Mies pohti vastaustaan jonkin aikaa, vaikka tiesi hyvin jättävänsä vaimonsa pimentoon yöllisistä tapahtumista. Ei hänellä ollut tarvetta kertoa tälle mitään ellei se muuten paljastuisi.

                      ”En usko. Me emme nykyään juuri puhu keskenämme”, Antti sanoi ja katsoi Saaraa pitkään. Hän mietti hetken aikaa, pitäisikö hänen kertoa heidän vieraantumisestaan tälle, mutta päätti sitten olla hiljaa. Ei ollut Saaran syy, että hän oli vieraantunut vaimostaan.

                      ”Minä olen ajatellut, etten halua tietää vaikka Harri olisikin pettänyt minua. Tuskin hän matkoillaan on aina yksin nukkunut, mutta jos en tiedä niin en kärsi”, Saara sanoi hiljaa ja Antti silitti hänen kättään hellästi laskiessaan siitä irti.

                      ”Miten sinä muistit meidän suukkomme kirkon katolla?”, hän kysyi palaten heidän yhteiseen lapsuusmuistoonsa. Saara nousi seisomaan hänen viereensä ja työnsi kätensä miehen kuparinpunaisiin kiharoihin, jotka olivat vielä kosteat heidän suihkunsa jäljiltä.

                      ”Sinun hiuksesi. Tiesin jo, kun tapasimme ensi kerran Simon luona, että olin nähnyt sinut ennenkin, mutta vasta kun puhuit vanhemmistasi muistin Sannan ja hänen veljensä”, Saara nauroi ja Antti veti hänet syliinsä istumaan. Hän suuteli naista jälleen hellästi ja he olivat hetken aikaa hiljaa yhdessä.

                      ”Simo-parka... Hän pitää minusta enkä voi vastata hänen tunteisiinsa”, Antti huokaisi ja katsoi Saaraa vakavana. Saaran silmät levisivät.

                      ”Sinä tiedät, että hän rakastaa sinua?”, nainen kysyi yllättyneenä. Hän oli ajatellut, ettei Antti ollut huomannut Simon kaipaavia katseita. Mies nyökkäsi, hän ei oikein tiennyt mitä sanoisi.

                      ”Olen kyllä tiennyt sen jo jonkin aikaa. Ei se minua häiritse”, Antti sanoi lopulta. Oli totta, ettei Simon ihailu häirinnyt häntä. Lähinnä häntä suretti, ettei tuntenut samoin ystäväänsä kohtaan. Kyllä hän piti Simosta, mutta ei voinut kuvitellakaan lähestyvänsä miestä seksuaalisesti.

                      ”Simolla on ollut muutama tyttöystävä, mutta ne suhteet ovat jääneet lyhyiksi. Pelkään, että hän loukkaantuisi minulle verisesti, jos ehdottaisin hänelle poikaystävää”, Saara sanoi mietteliäänä. Joskus hän todella ihmetteli, oliko Simo niin yksinkertainen tässä asiassa kuin vaikutti. Toisaalta hän ei halunnut painostaa ystäväänsä liikaa ja jos tämä viihtyi sittenkin paremmin yksinään, niin siitä vain. Eivät kaikki ihmiset olleet luotuja parisuhteeseen.

                      ”Mitä muuten Sannalle kuuluu?”, Saara kysyi ajatustensa vaihdettua suuntaa ja Antti virnisti huvittuneena.

                      ”Sanna asuu Lontoossa, hän on naimisissa ja hänellä on kaksi poikaa. Sannan mies Karim on näytelmäkirjailija ja Sanna puolestaan puvustaa”, Antti kertoi lyhyesti tärkeimmät uutiset ja Saara naurahti. Hän nousi Antin sylistä ja alkoi pakata astioita tiskikoneeseen miettien samalla, muistaisiko Sanna hänet vielä.

                      ”Minä voisin kirjoittaa hänelle... tai lähettää sähköpostia”, hän sanoi lopulta kääntyen takaisin mieheen päin. Antti nousi seisomaan ja veti hänet halaukseen.

                      ”Minä lähetän sinulle hänen osoitteensa sähköpostissa. Minun pitää varmaankin nyt lähteä”, mies sanoi ja nainen pyyhki silmänsä kämmensyrjiinsä. Hänellä oli jo ikävä miestä.

                      Antti tassutteli paljain jaloin takaisin makuuhuoneeseen ja etsi sukkansa sängyn alta. Hän istuutui sängylle ja katsoi ulos ikkunasta tajuten samassa näkevänsä oman kotinsa keittiön ikkunan poikkikadun päässä. Hän ei ollut ennen ajatellut heidän asuvan aivan näin lähekkäin ja kurtisti kulmiaan kotinsa ikkunalle, joka kiilteli auringossa. Hän käänsi katseensa sänkyyn ottaen Saaran tyynyn käsiinsä ja hautasi kasvonsa siihen. Hän hengitti syvään saadakseen muistinsa kyllästettyä naisen tuoksulla, kyynelet polttivat silmäluomien alla.

                      ”Mitä sinä teet?”, Saaran ääni kysyi jostain hänen päänsä ulkopuolelta ja hän nosti päänsä tyynystä hengittäen syvään, ettei vesi valuisi silmistä.

                      ”Minä... haluan muistaa sinun tuoksusi”, hän hymähti katkerasti ja räpytteli silmiään kirkkaassa valossa. Saara katsoi häntä vakavana. Hän oli aikonut pitää lakanat sängyssä, kunnes miehen tuoksu niissä olisi hitunut ohueksi eikä enää tuntuisi. Sitten hän ehkä saattaisi vaihtaa ne. Hän ajatteli, miten hyvä oli, että Harri nukkui työhuoneessa edelleen muutettuaan sinne sairautensa alkuvaiheessa.

                      ”Tiesitkö, että meidän keittiön ikkunamme näkyy tänne?”, Antti kysyi Saaralta ja näytti naiselle missä he asuivat.

                      ”Kummallista, ettemme ole tajunneet sitä aiemmin”, Saara sanoi hieman järkyttyneenä. Häntä ihmetytti, etteivät he olleet tavanneet kadulla joka päivä. Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin.

                      ”Onko sinun pojillasi samanlaiset hiukset kuin sinulla?”, hän kysyi purren huultaan varmana vastauksesta.

                      ”On, samanlainen pehko kummallakin”, Antti sanoi kummastuneena. Saara nyökkäsi.

                      ”Sitten olen nähnyt heidät ja Minnan kadulla kävellessäni”, Saara huokaisi ja hänestä tuntui jotenkin haljulta. Hän ajatteli vaaleaa pitkää naista ja kahta punatukkaista pikkupoikaa, jotka usein aamuisin tulivat häntä vastaan hänen lähtiessään töihin kävellen.

                      ”Se on hyvinkin mahdollista”, Antti sanoi arvaten, mitä Saara ajatteli. Hän toivoi, ettei nainen saisi jotain syyllisyydenpuuskaa ja kertoisi Minnalle heistä jonain kauniina aamuna kadulla, mutta arveli sitten huolehtivansa turhaan. Sellainen ei vaikuttanut Saaran tapaiselta.

                      ”Me varmaankin näemme kuitenkin vielä. Ei anneta nyt mennä kolmeakymmentä vuotta”, Antti sanoi mennessään eteiseen etsimään takkiaan ja kenkiään. Saara nyökkäsi miehen selälle ja kietoi käsivartensa ympärilleen.

                      ”Kaipa me näemme”, hän sanoi lopulta hieman apeasti ja Antti silitti hänen olkavarttaan nyökäten vakavana. Hänestä tuntui pahalta jättää nainen yksin, mutta hänen oli pakko päästä jonnekin muualle ajattelemaan.

                      ”Pidä huoli itsestäsi”, Antti sanoi hiljaa ja lähti.

Antti käveli kotiinsa pitkin askelin ja päästyään asuntoon istuutui tietokoneen ääreen aikeissa jatkaa väitöskirjan kirjoittamista, mutta huomaten sen mahdottomaksi. Hän tunki kätensä jo ennestään sekaiseen tukkaansa ja repi hiuksiaan saadakseen ajatukset liikkeelle. Onneksi hänellä ei ollut luentoja tänään, hän oli sopinut kirjoitusvapaasta ja siksikin toivoi saavansa edes muutaman rivin aikaiseksi. Ajatukset eivät vain oikein alkaneet luistaa hänen toivomallaan tavalla, joten hän meni keittiöön juomaan vettä. Vesilasi kädessään hän meni ikkunaan ja katseli Saaran ikkunoita. Hän rypisti otsaansa nähdessään Saaran keikkumassa avoimen ikkunan ääressä, tämä oli aloittanut ikkunanpesun ja Antti pohti, liittyikö moinen puhtausintoilu hänen vierailuunsa. Hän katseli naisen touhuja hetken ja huomasi aivojensa muovaavan täysin ymmärrettävää lausetta väitöskirjaan. Innoissaan mies kiiruhti tietokoneen ääreen ja alkoi kirjoittaa unohtaen Saaran ja ikkunat.

                      Saara pesi ikkunoita. Muutamassa tunnissa hän ehtisi hyvin pestä koko asunnon neljä ikkunaa ja sen jälkeen siivota asunnon perinpohjaisesti. Ehkä hän ehtisi vielä leipoakin jotain ennen kuin Harri tulisi kotiin illansuussa. Mikä tahansa ajantappo kelpasi, ehkä hän ei ehtisi miettiä niin paljoa touhutessaan, nainen arveli tietäen kuitenkin ajattelevansa Anttia koko ajan.

                      Illalla he olivat suudellen siirtyneet makuuhuoneeseen riisuen toistensa vaatteet matkan varrella. Heillä oli ollut niin kiire tuntea toisen iho omaansa vasten, etteivät he olleet miettineet muuta. Olisiko se estänytkään, Saara pohti ja pudisti päätään itselleen. Hän siirtyi seuraavaan huoneeseen, joka oli heidän työhuoneensa ja nykyisin Harrin makuuhuone ja laittoi mp3-soittimensa äänenvoimakkuuden aavistuksen kovemmalle laulaen Rammsteinin Rosenrot’ia ääneen keskittyen vain veteen ja rättiin. Musiikki täytti hänen korviensa välin ja esti ajatukset muutoin, paitsi laulun vaihtuessa. Jossain vaiheessa hänestä tuntui kuin joku olisi katsellut häntä, mutta hän ravisti päätään ja tunne meni ohitse.

                      Saatuaan ikkunat pestyä Saara imuroi ja moppasi lattiat nauttien puhtaasta tuoksusta kodissaan. Aika ei vain kulunut, joten hän leipoi mutakakun ja ottaessaan sitä uunista vilkaisi ulos. Antin talon eteen oli pysähtynyt taksi, josta juuri nousi ulos vaalea nainen kahden pikkupojan kanssa. Saara jäi tuijottamaan heitä ja tunsi pienen kateuden piston. Hän olisi hetken halunnut olla tuon naisen asemassa, mutta muistutti itseään saaneensa lainata tämän miestä hetkeksi. Ei hän syyllisyyttä tuntenut, mikä sinänsä oli kummallista sillä yleensä hän tunsi syyllisyyttä milloin mistäkin, melko mitättömistäkin asioista. Saara huokaisi ja käänsi kakun pois vuoasta koettaen iloita siitä, että kakku pysyi ehjänä eikä revennyt. Harri piti valtavasti mutakakusta ja saattoi syödä puoli kakkua kerralla voiden sitten huonosti loppuillan. Saara antoi kakun jäähtyä viileäksi pöydällä ja nosti sen sitten jääkaappiin. Enää pari tuntia yksinoloa, hän huokaisi mielessään. 

                      Antti säpsähti kuullessaan avaimen kiertyvän asunnon ovessa ja seuraavaksi kaksi pojanääntä huusi kysyvästi isiä. Hän nousi tietokoneen äärestä tallennettuaan aineistonsa jälleen kerran sekä tikulle että koneen muistiin ja meni eteiseen vaimoaan ja poikiaan vastaan. Minna raahasi matkalaukkua juuri sisälle hissistä ja pojat riisuivat jo kenkiään reippaasti.

                      ”Hei, te tulittekin jo?”, Antti sanoi perheelleen koettaen palata nykyhetkeen auttaen vaimoaan saamaan matkalaukun sisätiloihin.

                      ”Yritin soittaa sinulle monta kertaa, muttet vastannut”, Minna sanoi ja Antti kuuli syyttävän sävyn naisen äänessä. Hän mietti, missä hänen puhelimensa oli ja kaivoi sen sitten farkkutakkinsa povitaskusta huomaten sen sammuneen.

                      ”Näköjään olen unohtanut ladata sen. Olin illalla elokuvissa Simon kanssa ja unohdin varmaankin laittaa äänet takaisin”, Antti pohti kulmat rypyssä. Minna huokaisi ja otti takin yltään. Joskus Antti oli liiaksikin omissa maailmoissaan, hän ajatteli mennen keittiöön aikeenaan katsoa jääkaappiin ja invetoida sen sisältö.

                      ”Luulin teidän tulevan vasta huomenna”, Antti sanoi Minnan loittonevalle selälle ja kääntyi Juuson puoleen, poika esitteli vaarin ostamaa pikkuautoa. Matias kaiveli takkinsa taskusta samanlaista autoa, se oli vain erivärinen kuin isoveljen. Antti mietti, mikä ihme Minnaa taas vaivasi ja keskittyi poikien juttuihin hetkeksi antaakseen vaimon epäystävällisyyden aiheuttaman ikävän olon laantua.

                      ”Kyllähän sinä tiedät äidin ja minun välit, en jaksanut enää olla siellä”, Minna selvitti keittiöstä. Oli totta, että Minna ja anoppi tulivat toimeen vain muutaman päivän ennen kuin tila kävi liian ahtaaksi heille molemmille. Antti oli arvellut sen johtuvan siitä, että molemmat olivat varsin itsenäisiä naisia ja paljolti samanlaisia luonteiltaan. Appiukko oli joskus maininnut jotakin samansuuntaista saunakaljojen jälkeen ja Antti arveli, ettei tämä ollut pahemmin harmitellut tyttären päästessä pääkaupunkiin opiskelemaan ja jäädessä sille tielle.

                      ”Isi, Matias pelkäsi lentokoneessa”, Juuso paljasti ja pikkuveli mulkoili häntä harmistuneena. Anttia huvitti ja hän veti Matiaksen syliinsä katsoakseen tarkemmin tämän saamaa autoa.

                      ”Monet aikuisetkin pelkäävät lentokoneessa, ei siinä ole mitään hävettävää”, hän sanoi pojille ja Matias kertoi heidän saaneen sämpylät ja mehua lentokoneessa kiltiltä tädiltä, jolla oli hassut kärryt. Juuso selitti lentokoneesta vielä jotain kunnes Minna huuteli Antille keittiöstä ja tämä nousi lattialta mennäkseen kuuntelemaan vaimoaan.

                      ”Maitoa pitäisi hakea. Löysin pakastimesta kalapuikkoja ja ranskalaisia, mutta salaattitarpeita voisit ostaa myös”, Minna sanoi ja Antti lähti kauppaan. Minna laittoi ruoan uuniin valmistumaan ja avasi matkalaukun purkaakseen sen. Hän laittoi pyykkikoneen käyntiin ja vei tavaroita niille kuuluviin paikkoihin huomaten makuuhuoneessa tietokoneen valon vilkkuvan kutsuvasti ja päätti katsoa sähköpostinsa.

                      Minna liikautti hiirtä ja tietokoneen ruutuun ilmestyi Antin sähköpostiohjelma, joka oli jäänyt auki viestin lähettämisen jälkeen. Minna oli juuri klikkaamaisillaan Antin postilaatikon kiinni, kun naisen nimi vastaanottajakentässä kiinnitti hänen huomionsa. Hän ei ollut koskaan aiemmin lukenut Antin sähköposteja ja tunsi hirvittävää syyllisyyttä silmiensä liukuessa ruudun yli ja muistinsa tallentaessa viestin sisällön. Viesti oli osoitettu Saara Koivulle ja siinä oli lyhyesti ja hyvin lyhyesti kerrottu Antin sisaren Sannan sähköpostiosoite eikä mitään muuta. Minna mietti hetken, kuka Saara mahtoi olla kunnes muisti Antin maininneen Simon ystävän, jonka nimi oli Saara ja oletti kyseessä olevan saman naisen. Hän kirjautui ulos Antin sähköpostista ja avasi omansa ajatellen, että kysyisi Antilta vielä Saarasta. Hän ehti juuri vilkaista sähköpostinsa pikaisesti läpi, kun uunin ajastin alkoi piipittää ilmoittaen ruoan olevan valmista ja ulko-ovi kävi Antin tullessa kaupasta.

                      ”Tässä ovat maidot ja salaatit”, Antti sanoi Minnalle, joka ilmestyi makuuhuoneesta.                  ”Kuka on Saara Koivu?”, Minna kysyikin heti ja katsoi Anttia vaativasti. Mies epäröi hetken, mutta muisti sitten kirjoittamansa viestin sisällön ja hymyili vaimolleen.

                      ”Saara on Simon ystäviä, työtoveri oikeammin. Tapasin hänet eilen illalla, kun tulimme leffasta Simon kanssa ja menimme baariin hetkeksi, hän oli siellä. Sattumalta tuli puhetta vanhemmistani ja Saara tajusi, että me olemme olleet lapsina leikkitovereita, hän asui Tunturikadulla”, Antti selitti innokkaasti Minnan selälle tämän mennessä keittiöön kattamaan lautasia pöytään. Pojat valittivat nälkäänsä ja Juuso leikkasi tomaatteja salaattiin.

                      ”Aika metka sattuma”, Minna sanoi aavistuksen pisteliäästi ja Antti nyökkäsi ottaen kurkunpalan Juuson leikkaamasta pinosta huomaamatta vaimonsa äänensävyä.

                      ”Oli kyllä, todella. Saatoin hänet kotiin, hän asuu miehensä kanssa tuossa talossa kuudennessa kerroksessa”, Antti sanoi ja viittilöi ikkunaan. Minnan kiinnostus oli jo lopahtanut, mutta hän katsoi velvollisuudentuntoisesti ikkunasta sinne päin, mihin Antin käsi huitoi.

                      ”Istukaahan pöytään, niin syödään”, Minna sanoi pojille ja Antille, joka edelleen katseli ikkunasta kadulle. Antti oli huomannut taksin pysähtyvän Saaran kotitalon eteen ja yllätyksekseen hän tunnisti taksista nousevan miehen lenkkikaverikseen Harriksi. Antin kulmat menivät kurttuun hänen aivojensa koettaessa hyväksyä asian, jonka hän tajusi nähdessään Harrin menevän sisälle kerrostalon rappuun matkalaukkua raahaten ja hän istuutui pöytään syvissä mietteissä. Minnan oli pyydettävä häntä ojentamaan leipää kolme kertaa, ennen kuin mies kuuli. Minna tunsi migreenin enteet ohimoissaan ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Perhe söi hiljaisuuden vallitessa, pojatkin olivat väsyneitä matkasta ja tunnistivat myös äidin hermostuneisuuden merkit.

                      Saara oli juuri lukenut Antin lyhyen sähköpostin ja vastannut siihen Harrin tullessa kotiin. Hän kirjautui ulos sähköpostistaan ja meni miestään vastaan eteiseen. Eteisessä Harri veti hänet syliinsä halattavaksi ja Saara vastasi halaukseen, vaikka hänestä tuntui hetken oudolta. Hänen vartalonsa muisti vielä Antin pitkän ja hoikan olemuksen, mutta Harrin treenattu vartalo oli kuitenkin tutumpi ja pian hän rentoutui.

                      ”Sinä olet leiponut?”, Harri kysyi nuuhkien tuoksuja ja Saara hymyili hänen olkaansa vasten. Miestä oli kovin helppo miellyttää.

                      ”Tein mutakakun ja pesin ikkunat. Sinä tulit aiemmin kuin luulin”, hän vastasi ja mies katsoi häntä vakavana. Naisessa oli jotakin erilaista, mutta hän ei keksinyt mitä.

                      ”Ehdin aiemmalle lennolle, onneksi siinä oli tilaa”, Harri sanoi ja irrotti otteensa Saarasta. Nainen katseli vierestä miehen avatessa matkalaukkunsa ja kaivaessa sieltä tuliaiset ja alkoi nauraa nähdessään hänen tuomisensa, Harri oli ostanut melkein kaksi kiloa tanskalaista salmiakkia sekä Coldplayn uusimman cd-levyn tietäen hänen makunsa.

                      ”Onko hyvät?”, Harri kysyi mielissään ja Saara myönsi. He menivät keittiöön ja Saara keitti kahvia. Harri sanoi syöneensä koneessa eikä halunnut ruokaa, joten Saara nosti mutakakun pöytään kahvikuppien seuraksi.

                      ”Olin illalla elokuvissa ja sen jälkeen tapasin Simon ja Antin elokuvateatterin alakerran baarissa”, Saara sanoi Harrille, joka söi hartaana suklaakakkua.             

”Mitä Simolle kuului?”, Harri kysyi ja Saara kertoi tämän olevan lomalla, mutta palaavan töihin maanantaina. Harri nyökkäsi ja katseli vaimoaan tarkkaavaisesti, hän oli joskus luullut Saaran olleen ihastunut Simoon mutta oli todennut olleensa väärässä ja oli sittemmin ystävystynyt tämän kanssa. Hetken hänen piti miettiä, kenestä Antista Saara puhui kunnes muisti Simon ystävän, josta oli kuullut aiemminkin.

                      ”Aiotko mennä vielä lenkille?”, Saara kysyi mieheltään heidän juotuaan kahvinsa ja Harri ravisti päätään kieltävästi.

                      ”En taida, juoksin jo hotellin juoksumatolla aamulla kymmenen kilometriä ja menen mieluummin huomenna heti aamusta. Iltapäivällä on jalkapalloharjoitukset sunnuntain peliä varten”, hän selitti ja Saara nyökkäsi. Harri oli harrastanut jalkapalloa pikkupojasta saakka ja häntä oli harmittanut sairaudessa eniten rakkaan harrastuksen jättäminen tauolle.

                      ”Selvisikö Kaliforniasta mitään uutta?”, Saara kysyi Harrilta, joka oli juuri tyhjentämässä matkalaukustaan likapyykkejä pyykkikoneeseen, joten hänen täytyi toistaa kysymyksensä miehen ilmaantuessa takaisin näköpiiriin.

                      ”Selvisi kyllä. Toukokuussa on lähtö”, Harri sanoi ja vilkaisi vaimoaan. Saara näytti yllättyneeltä ja miehen mielestä näytti, kuin varjo olisi käväissyt tämän kasvoilla. Nainen hymyili kuitenkin vastaukseksi ja näytti ilahtuneelta. Harri pudisti päätään jatkaessaan laukkunsa purkamista. Joskus hän ei ymmärtänyt vaimoaan ollenkaan, hän ajatteli ja lohduttautui ajatuksella, ettei vaimokaan varmaan aina tajunnut häntä.

                      ”Mihin me muutamme? Entä minun työni ja tämä asunto? Millaisia vaatteita sinne tarvitsee?”, Saara alkoi pohtia ja Harri pakeni kylpyhuoneeseen käynnistämään pyykkikonetta. Hän pohti, millaisen stressin nainen saisikaan aikaiseksi parissa kuukaudessa muuton vuoksi ja päätti sitten unohtaa koko ajatuksen, sillä se alkoi hirvittää häntä.

                      ”Rauhoitu nyt, minä lähden ensi kuussa katsomaan meille taloa läheltä toimistoa. Sinulla ei ole niin kiire, voit tulla perässä jossain vaiheessa. Tästä asunnosta en tiedä vielä, voisimme ehkä vuokrata tämän”, Harri vastasi tullessaan takaisin keittiöön ja Saara naurahti.

                      ”Minä olen innoissani, haluaisin lähteä saman tien”, Saara sanoi ja mietti itsekseen, kuinka muutto olisi todellakin mukavaa. Hän pääsisi pois rutiineista ainakin hetkeksi eikä hän antaisi itselleen lupaa ikävöidä Anttia, vaikka sydämestä hieman vihlaisikin hänen tietäessään näkevänsä Antin vielä harvemmin heidän lähtiessään kauas pois kotimaasta.

                      ”Hyvä, minä jo huolestuin, ettet ehkä haluaisikaan lähteä”, Harri mutisi. Hän odotti, milloin Saara ottaisi esiin lapsettomuushoidot ja lahjoitetut sukusolut. Hän oli pohtinut asiaa pitkään kieriessään oudossa vuoteessa öisin ja vihdoin päättänyt kantansa.

                      Saara tiskasi ja kuunteli uutta jalkapalloa käsittelevää DVD:tä, jonka Harri oli ostanut matkaltaan. Mies oli olohuoneessa, mutta television ääni oli melko kovalla ja Saara toivoi, että mies olisi laittanut televisiota hiljemmalle. Naista eivät kiinnostaneet uudet potkutekniikat, hän kun ei niistä mitään ymmärtänyt.

                      ”Kulta?”, nainen hypähti melkein nahoistaan miehen käsien asettuessa hänen olkapäilleen, hän oli ollut syvissä ajatuksissa. DVD oli hiljentynyt ja hiljaisuus täytti huoneiston.

                      ”Hassu, säikähditkö sinä?”, Harri kysyi häneltä ja hän nyökkäsi tiskialtaalle, sydän pamppaili vieläkin. Hän kääntyi mieheen päin ja katsoi tämän tuttuja kasvoja ja vaaleita lyhyitä hiuksia.

                      ”Mitä nyt?”, Saara kysyi uteliaana.

                      ”Minä olen miettinyt”, Harri sanoi vetäen kädellään lyhyttä tukkaansa sekaisemmaksi ja huokaisi. Hän näytti pohtivan jotakin ja Saara arveli piankin kuulevansa, mitä miehen ajatukset olivat.

                      ”Niistä lapsettomuushoidoista... en halua, että sinuun sattuu. Se toimenpide on niin kivulias sinulle aina, joten ajattelin jos... Uh...”, mies takelteli ja Saara odotti hiljaisena miettien, mitä mies oli ajatellut.

                      ”Minä kestäisin paremmin sen, että sinä saisit lapsen jonkun muun miehen kanssa... siis viettäisit yön jonkun toisen kanssa”, Harri lopulta mutisi katsomatta Saaraa silmiin.

                      ”En tiedä, mitä sanoisin”, Saara vastasi nuolaisten huuliaan ja mietti, miten voisi koskaan kertoa miehelle jo tehneensä kuten tämä ehdotti.

                      ”Oliko sinulla hyviä ehdotuksia mahdolliseksi isäehdokkaaksi?”, hän jatkoi hieman pisteliäämmin, kuin oli tarkoittanut ja mies katsoi häntä vakavasti harmailla silmillään.

                      ”Tiedän, ettet kelpuuta Simoa, joten ajattelin sitä lenkkikaveriani Anttia. Hän on järkevä mies ja mukavannäköinen. Punaiset hiukset ja ruskeat silmät... pitkä ja hoikka... ”, Harri sanoi empivästi nähdessään Saaran valahtavan valkoiseksi.

                      ”Voi jeesus”, Saara sanoi hiljaa ja veti syvään henkeä.

                      ”Se sinun Anttisi on ilmeisesti Simon ystävä Antti. Miten en ole tajunnut sitä aiemmin?”, Saara voihkaisi ja Harri katsoi häntä kummastuneena.

                      ”Onko? Sepä hassua”, Harri sanoi ja mietti, miksi vaimo oli edelleen niin outo. Tämä oli hyväksynyt hänen ajatuksensa helposti vai eikö nainen ehkä ollut käsittänyt, mitä hän ehdotti.

                      ”No mitä arvelet?”, hän sanoi vaimolleen, joka oli kääntynyt takaisin tiskialtaan puoleen, vaikka se oli jo tyhjä. Naisen hartiat nytkähtelivät eikä mies tiennyt nauroiko vai itkikö hän.

                      ”Minä... minä rakastan sinua niin hirvittävästi”, nainen kääntyi ja hautasi märät kasvonsa miehen olkapäähän. Mies kiersi käsivartensa kömpelösti vaimonsa ympärille ja piteli tätä hellästi itseään vasten.

                      ”En haluaisi ihan vielä kuitenkaan koettaa sinun ajatustasi käytännössä. Odotetaan vähän aikaa?”, Saara sanoi ja Harri nyökkäsi. Hän oli tyytyväinen siihen, ettei Saara ollut ainakaan heti suoralta kädeltä torjunut hänen ehdotustaan ja oletti naisen haluavan pohtia sitä ensin rauhassa. 

                      ”Minä taidan mennä nukkumaan, huomenna on työaamu”, Saara sanoi hetken kuluttua ja Harri halasi häntä vielä. Hän aikoi lukea jonkin aikaa kokouspapereita kaikessa rauhassa.