Saaran kirja

SAARAN KIRJA

Luku 10

                      Saara oli laittanut pyykkikoneen jylläämään heti seitsemältä herättyään, nämä olisivat viimeiset pyykit hänen laittaminaan tässä kodissa vähään aikaan. Sen jälkeen hän oli käynyt lävitse juhlapukuvalikoimansa koettaen päättää, minkä niistä valitsisi Antin väitöstilaisuuteen pääsemättä kuitenkaan sopuun itsensä kanssa. Nyt hän istui juomassa ensimmäisiä aamukahvejaan kellon lähestyessä kymmentä.  Samassa ulko-ovi kävi ja Simo ja Karri ilmaantuivat näkyviin. Saara oli hieman ihmeissään, sillä pojat, kuten hän heitä mielessään nimitti, olivat hänen mielestään yllättävän aikaisin liikkeellä ottaen huomioon eilisillan juhlat.

                      ”Huomenta! Miten te olette jo hereillä ja täällä?”, Saara kysyi pystymättä peittämään ihmetystään.

                      ”Huomenta vain. Me menemme käymään Suomenlinnassa”, Simo ilmoitti innostuneena kadoten Saaran työhuoneeseen. Hän meni etsimään uimahousujaan vaatelaatikoistaan, sillä hän ei ollut vielä halunnut purkaa kaikkea Saaran kotiin.

                      ”Hän aikoo mennä mereen uimaan”, Karri sanoi Saaralle istuutuessaan pöydän ääreen.

                      ”Vesihän on vielä kamalan kylmää”, Saara sanoi väristen pelkästä ajatuksesta, että joutuisi menemään mereen uimaan.

                      ”Minä sanoin aivan samaa hänelle”, Karri huokaisi päätään puistellen.

                      ”Toisaalta onhan nyt kesä. Simo rakastaa uimista, jossain vaiheessa ajattelin, että hänelle kasvaa räpylät, kun hän kävi joka päivä uimassa hallissa. Tosin jossain vaiheessa hän lopetti sen, en tiedä mitä tapahtui”, Saara muisteli ja rypisti hieman kulmiaan. Simo oli tosiaan lopettanut uimisen yhtäkkiä, vaikka rakasti sitä suuresti, eikä Saara ollut halunnut udella syytä koskaan.

                      ”Hyvä tietää. Minä voin kysyä siitä, jos sattuu sopiva tilaisuus. Onneksi kuitenkin nyt on kesä ja kaunis ilma ja hän haluaa mennä mereen. Ajattelimme pitää pienen piknikin Suomenlinnassa”, Karri sanoi pohdiskellen.

                      ”Ottakaa ihmeessä eilisiä mukaanne, Simon tuntien ne homehtuvat muuten tänne jääkaappiin”, Saara ilahtui ja nousi avatakseen jääkaapin, mutta istuutuikin takaisin äkillisen huimauksen vuoksi.

                      ”Mikä sinulle tuli?”, Karri kysyi huolestuneena ja Saara viittasi häntä odottamaan hetken.

                      ”Matala verenpaine vain. Odotin liian kauan aamiaisen kanssa, ennen kuin aloin syödä ja tuli vähän hassu olo”, Saara mutisi ja joi vettä lasista, jonka Karri ojensi hänelle.

                      ”Sinusta ei tunnu, että pitäisi lähteä sairaalaan?”, Karri varmisti ja Saara pyöritti päätään. Hänestä ei tuntunut ollenkaan sellaiselta, kuin aiemmissa raskauksissa ja hän luotti varmaan tunteeseensa siitä, että vauvat pysyisivät sisällä loppuun saakka.

                      ”Ei tunnu. Menkää rauhassa Suomenlinnaan, minä pakkailen hiukan ja koetan löytää jotain sopivaa päällepantavaa illaksi ja lepään”, hän sanoi Karrille, joka katsoi häntä vielä tarkasti, muttei huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa naisessa.

                      ”Tarvitsetko jotain nostoapua ennen kuin menemme?”, Karri kysyi vielä ja samassa Simo ilmestyi näkyviin heilutellen uimahousujaan.

                      ”En tarvitse”, Saara naurahti ja he pakkasivat yhdessä heille kunnollisen piknik-lounaan. Simo mainitsi jotain hobittien monista lounaista ja toisia nauratti. Loppujen lopuksi Saara vilkutti pojille näiden lähtiessä nauttimaan kesäpäivästä ja haki matkalaukkunsa vaatehuoneesta. Hän tuijotti laukkua hetken pohtivasti, avasi sen ja katosi takaisin makuuhuoneeseensa vaatekaappien syövereihin.

                     

                      Karri istui uimarannalla ja katseli Simon tummaa päätä, joka eteni tasaista vauhtia kohti ulappaa. Toistaiseksi tällä näytti olevan kaikki hyvin ja Karri syventyi ostamaansa iltapäivälehteen. Yhtäkkiä joku tönäisi häntä lempeästi olkapäästä ja Karrin katsoessa ylös lehdestään hän huomasi kaksi hymyilevää nuorta naista vieressään.

                      ”Moi, mitä sinä täällä teet?”, toinen kysyi ja Karri hymyili ilahtuneena.

                      ”Kaarina, moi. Olen piknikillä Simon kanssa, kunhan se tulee tuolta”, Karri sanoi siskolleen, joka istahti alas. Myös toinen nuori nainen istuutui hiekalle ja hymyili ujosti Karrille.

                       ”Etkö sinä mennyt uimaan?”, Kaarina kysyi hyvin tietäen, että hänen veljensä inhosi kylmää vettä. Karri katseli Simon lähestymistä, tällä kestäisi vielä hetken.

                      ”En näillä leveysasteilla”, Karri puuskahti.

                      ”Tässä on ystäväni Juuli Saarinen, olemme olleet samalla kuviskurssilla täällä monena kesänä”, Kaarina sanoi esitellen ystävänsä, joka oli ollut hiljaa tähän asti.

                      ”Juuli? Se on aika harvinainen nimi”, Karri sanoi tervehtien tyttöä ja tämä nyökkäsi. Karri mietti, mahtoiko tämä olla Jennan tytär, muttei halunnut kysellä enempää.

                      ”On joo, mutta äidinkin etunimi on harvinaisempi. Tai oli silloin, nythän se on aika yleinen. Hänen nimensä on Jenna”, tyttö selvitti kuin olisi kuullut Karrin ajatukset ja Karri siirsi katseensa tytöstä takaisin Simoon, joka onneksi näkyi jo olevan melko rannassa. Karrin vatsaa väänsi hänen kuullessaan Juulin vastauksen.

                      ”Sepä mielenkiintoista. Minä tunsin yhden Jennan kauan sitten ja sattumalta tapasin hänen äitinsä juuri eilen Naistenklinikan kahviossa”, Karri silti jatkoi sinnikkäästi kuin kiusatakseen itseään.

                      ”Se oli varmaan minun isoäitini Aune, hän on siellä töissä”, Juuli sanoi ilahtuneena.

                      ”Mitä kummaa sinä teit Naistenklinikalla?”, Kaarina kysyi ihmeissään ja Karri virnisti.

                      ”Simon sisko odottaa ja minä odottelin heitä kahvilassa. Vaihdoin pari sanaa Aunenkin kanssa. Meillä oli oikein mukava juttelutuokio”, Karri sanoi ja huomasi ilokseen Simon kävelevän juuri heitä kohti vettä valuen, mutta ontuen toista jalkaansa. Karri nousi seisomaan Simon pyyhe käsissään ja Simo nappasi sen häneltä virnistäen iloisesti.

                      ”Hei, sinullahan on seuraa täällä”, Simo sanoi huomaten tytöt ja Karri naurahti.

                      ”Tässä on sisareni Kaarina ja hänen ystävänsä Juuli”, Karri sanoi Simolle, jonka kulmakarvat hypähtivät korkealle. Simo katsoi kysyvästi Karria, joka nyökkäsi ja pudisti päätään yhtäaikaisesti. Simon suupielet nytkähtivät, kun hän yritti pidätellä nauruaan.

                      ”Hauska tavata viimein sinut, Kaarina, ja toki myös sinut, Juuli”, Simo sanoi tytöille, jotka katselivat häntä kiinnostuneina. Karri huomasi Simon korvalehtien punastuvan tyttöjen katseiden alla ja hän kiersi toisen käsivartensa Simon vyötärölle tehdäkseen selväksi omistussuhteensa tähän. Simo vilkaisi häntä ujosti ja kurottautui antamaan suukon Karrille

 ja Kaarina naurahti heille.

                      ”Karri, pelkäätkö sinä, että viemme Simon sinulta?”, hän kysyi veljeltään, joka nauroi.

                      ”En ollenkaan, mutta te säikytätte hänet”, hän vastasi ja Kaarina hymyili. Simo nosti kulmiaan huvittuneena.

                      ”Voisin käydä vaihtamassa kuivat kuteet”, hän sanoi toisille ottaen vaatteensa maasta.

                      ”Hän on ujo”, Kaarina sanoi Karrille, joka katseli Simon jälkeen tämän kadotessa vessarakennukseen.

                      ”On joskus”, Karri vastasi ja Kaarina nyökkäsi. Hänestä veli ja tämän kumppani olivat suloisia. Olisi hän itsekin mielellään seurustellut Simon näköisen pojan kanssa, hän ajatteli pohtien kurssikavereitaan ja huokaisi hieman ajatuksissaan, heistä hän saattaisi kelpuuttaa yhden tai kaksi.

                      ”Sinä vaikutat onnelliselta”, Kaarina jatkoi ja Karri katsoi pikkusiskoaan yllättyneenä, ehkä tämä oli sittenkin valinnut alansa oikein.

                      ”Hei Kartsa, pitäisikö meidän mennä?”, Juuli kysyi Kaarinalta hieman kiireisen oloisena. Karria nauratti Kaarinan lempinimi, joka oli seurannut tyttöä alakoulusta asti.

                      ”Ai niin, meillä on tapaaminen erään kuviskoulun opettajan kanssa. Sano Simolle, että oli kiva tavata”, Kaarina sanoi Karrille ja tytöt lähtivät eteenpäin.  

                      ”Ai he menivät jo?”, Simo kysyi saapuessaan hetken kuluttua takaisin Karrin luo. Karri oli jatkanut keskeytynyttä lehdenlukuaan häntä odotellessaan.

                      ”Joo, heidän piti tavata joku taidekoulun opettaja”, Karri vastasi.

                      ”Mikä sinun jalassasi oli? Onnuit kun nousit merestä”, hän jatkoi ja Simo irvisti.

                      ”Vähän vain kramppasi, kylmästä”, Simo mutisi ja pakkaili reppuaan vältellen Karrin katsetta.

                      ”Mennäänkö Piperin puistoon syömään lounaseväät?”, hän kyseli ja Karri taitteli lehtensä kasaan.

                      ”Mennään vain”, Karri vastasi eikä sanonut mitään kylmästä vedestä ja krampeista, vaan otti Simon kädestä kiinni heidän lähtiessään kohti puistoa ja sen lampea, jonka vieressä olisi mukava nauttia lounas.

                      Kaarina ja Juuli istuivat Kustaanmiekan sisemmän muurin päällä piirtämässä maisemakuvaa kaupunkinäkymästä Suomenlinnasta käsin. Kaarina sai omansa valmiiksi ja kellahti selälleen katselemaan poutapilviä.

                      ”Sinun veljesi on mukava”, Juuli sanoi piirtäessään Tuomiokirkon kupolia. Karita katsahti häntä ja toivoi, ettei ystävä ollut ihastunut Karriin.

                      ”Karri on kiva kyllä, vaikka aika paljon vanhempi kuin minä”, Kaarina vastasi hitaasti.

                      ”Simo oli kans tosi söpö”, Kaarina sanoi pohdiskelevasti.

                      ”Tunteekohan äiti ja Karri toisensa?”, Juuli kysyi mietteissään ja alkoi piirtää uudelle paperille purjevenettä, joka juuri ohitti Kustaanmiekkaa.           

                      ”Mistä sinä niin päättelet?”, Kaarina kysyi ihmeissään.

                      ”Karri irvisti jotenkin oudosti, kun kuuli äidin nimen”, Juuli sanoi. Hän aikoi pyrkiä Teatterikorkeaan ja seurasi tarkasti ihmisten ilmeitä erilaisissa tilaisuuksissa.

                      ”He ovat varmaan tunteneet silloin, kun minä synnyin. Sinähän sanoit joskus, että äitisi oli joskus kesätöissä Naikkarilla ja Karri sanoi tunteneensa isoäitisi”, Kaarina mietti ääneen ja Juuli nyökkäsi.

                      ”Niin se varmaan on”, hän sanoi ja laittoi kynänsä pois. Tytöt loikoilivat ruohikolla katsellen pilviä ja pohtivat, mihin ravintolaan menisivät illalla tanssimaan.

                      Saara oli koetellut kaikki juhla-asunsa läpi ja päätynyt tummanvihreään silkistä tehtyyn kotelomekkoon ja vaaleaan vedenvihreään silkkihuiviin. Mekko oli mukava eikä korostanut paljoakaan hänen vatsaansa vielä, vaikka vatsa olikin jo hänen mielestään aika iso. Saatuaan asunsa päätettyä Saara oli lähtenyt käväisemään kaupassa, hänen teki armottomasti mieli karjalanpiirakoita munavoin kera ja niitä piti siis saada. Eihän hän tiennyt, milloin saisi karjalanpiirakoita seuraavan kerran.

                       Kaupassa Saara seisoi juuri karkkihyllyn edessä pohtimassa ostaisiko salmiakkia nyt vai vasta kentältä seuraavana päivänä, kun näki Minnan tulevan samaan välikköön. Minna nyökkäsi hänelle ja Saara nyökkäsi kummastuneena takaisin, eihän hän tuntenut naista ollenkaan.

                      ”Hei, sinä olet kai Antin ystävä Saara?”, Minna kysyi ja tarkasteli pienikokoista naista edessään. Näin läheltä katsottuna nainen toi hänen mieleensä aran, mutta uteliaan kissan.

                      ”Olen kyllä”, Saara vastasi odottaen, mitä Minna seuraavaksi sanoisi.

                      ”Olen kuullut sinusta Antilta, olen hänen vaimonsa. Ajattelin ostaa pojille vähän karkkia illaksi, naapurin tyttö tulee vahtimaan heitä Antin juhlien ajaksi”, Minna kertoili ottaen samalla vaahtokarkkipussin naulasta. Hän oli pannut merkille Saaran vatsan sivuprofiilin ja ihmetteli, mitä Antti näki naisessa, joka kaiken lisäksi odotti lasta omalle miehelleen.

                      ”Tuletko kuuntelemaan väitöstä? Minusta Antin aihe on mielenkiintoinen”, Saara kysyi Minnalta, joka kohautti olkiaan. Saara mietti, mitä Antti oli mahtanut kertoa hänestä vaimolleen.

                      ”Tulen vasta juhliin, en voi jättää poikia niin pitkäksi aikaa. Se olisi heille liian rankkaa”, hän sanoi korilleen. Saara nyökkäsi ja ajatteli Minnan haluavan viettää viimeisiä hetkiä poikiensa kanssa ennen kuin eroaisi heistä pitemmäksi aikaa. Hän ei voinut itse kuvitellakaan tekevänsä moista ratkaisua, hänestä äiti oli kuitenkin lapselle tärkeämpi vanhempi kuin isä.

                       ”Näemme varmaankin sitten siellä”, Saara sanoi alkaen tehdä lähtöä. Hän otti vain pienen pussillisen Salmiakkiaakkosia illaksi kaiken varalta. Lentokentältä saisi ostettua  isompia pakkauksia mukaan kuitenkin.

                      ”Niin varmaankin. Hyvää vointia”, Minna toivotti jääden vielä katselemaan suklaalevyjä pohdiskelevasti ja Saara asteli kassalle hämmentyneenä kohtaamisesta.

                      ”Tapasin sen sinun heilasi kaupassa, juttelimme hetken”, Minna sanoi Antille päästessään kotiovesta sisälle. Mies oli juuri lähdössä yliopistolle valmistautumaan väitökseensä ja kiskoi kenkiä jalkoihinsa. Minnaa huvitti huomata Antin säikähtäneen, hän ei ollut puhunut miehelle kuin välttämättömät asiat sinä päivänä.

                      ”Sanoin vain, että taidamme tavata illalla juhlissasi”, Minna päästi toisen jännityksestä ja Antti huokaisi helpottuneena.

                      ”Tulethan sitten?”, Antti varmisti. Kaikesta huolimatta hän halusi myös Minnan paikalle, vaikkei koko väitöskirja tätä kovin kiinnostanut. Antille se oli hänen tähänastisen uransa huippuhetki ja Minna oli kuitenkin hänen lastensa äiti. Heillä oli mennyt paljon paremmin sen jälkeen, kun Minna ilmoitti haluavansa erota, Antti tajusi.

                      ”Joo joo, älä huoli. Onnea matkaan”, Minna sanoi hymyillen hieman. Kyllä hän tiesi, että Anttia jännitti, väitöstilaisuus oli tälle tärkeä asia.

                      ”Kiitos”, Antti huokaisi, otti pukupussin ja kenkäkassin ja lähti kohti yliopistoa. Onneksi vastaväittäjänä toimiva amerikkalaisprofessori oli vanha tuttu ja he tulivat hyvin toimeen. Jos kaikki menisi hyvin, Antti arveli saavansa luennointikutsun tämän omaan opinahjoon, joka kaiken kukkuraksi sijaitsi Kaliforniassa.

                     

                      ”Tiedätkö, mitä voisimme tehdä?”, Karri kysyi Simolta. He olivat nauttineet lounaansa kaikessa rauhassa istuskellen nurmikolla ja katsellen lampea ja turisteja.

                      ”Osaan kuvitella aika montakin asiaa”, Simo vastasi hymyillen Karrille kaksimielisesti ja tämä naurahti.

                      ”Pöhkö. Ajattelin, että pitäisikö meidän mennä kotiin Stockan herrainvaatehtimon kautta?”, Karri sanoi hymyillen ja Simo kurtisti kulmiaan.

                      ”Se voisi olla kyllä ihan käypä ajatus”, hän pohti ääneen ja nyökkäsi.

                      ”Mennään vain”, hän jatkoi ja alkoi pakata reppuaan. Karri katsoi häntä yllättyneenä.

                      ”Sinullehan kiire tuli”, hän sanoi, mutta pakkasi ripeästi omat tavaransa.

                      ”Siinä voi kestää, että löytyy sopiva puku. Nyt ei ehdi enää muutella mitään”, Simo sanoi ja Karri myönsi tämän olevan oikeassa. Ripeästi astellen he ehtivät sopivasti seuraavaan lauttaan mantereelle ilman odottelua.

                      ”Tämä tummanharmaa väri sopisi hyvin sinulle”, nuori naismyyjä ehdotti Simolle, joka katsoi pukua arvioivasti ja nyökkäsi. Karri katseli heitä viereisen vaaterekin luota toisen naismyyjän armoilla.

                      ”Sinulle pitää varmaankin ottaa tuosta takista seuraava koko, hartiasi eivät mahdu tähän hyvin”, keski-ikäinen myyjätär valisti Karria, joka nyökkäsi.

                      ”Liikaa punttitreenejä”, Simo kiusasi häntä ja hän virnisti tälle.

                      ”Kuuluu työnkuvaan”, hän vastasi ja myyjättäret naurahtivat. Heistä oli hauska etsiä miehille oikeanlaiset vaatteet, jotka korostivat näiden parhaita puolia.

                      ”Tämä tuntuu sopivalta”, hän sanoi myyjälle, joka juuri päästi irti vaaleanharmaan takin helmasta suoristettuaan sitä hieman.

                      ”Se näyttää siltä”, myyjätär vastasi hymyillen. Samassa kolmas myyjätär ilmestyi heidän vierelleen. Uusi tulokas katseli molempia miehiä arvioivasti ja toiset odottivat tämän tuomiota.

                      ”Näyttää oikein hyvältä. Itse asiassa kiinnostaisiko teitä tulla joskus kuvauksiin? Etsimme jatkuvasti uusia malleja kuvastoa varten, te sopisitte hyvin esittelemään miesten vaatteita”, nainen sanoi. Hän vastasi miestenvaateosastosta ja oli pannut miehet merkille heti näiden astuttua näkyviin. Simo ja Karri vilkaisivat toisiinsa ja Karrin oli purtava huultaan, ettei olisi revennyt nauruun, sillä hän muisti äitinsä sanat tämän nähdessä Simon ensimmäistä kertaa.

                      ”Niin, voisihan se olla ihan mielenkiintoista”, Simo vastasi lopulta. Hän tiesi hyvin, mitä Karri ajatteli ja koetti itsekin olla nauramatta.

                      ”Kyllä siitä jotain maksetaankin”, osaston vastaava sanoi ja katseli miehiä. Hän pohti mielessään, olivatko he pari ja sai aavistukselleen vahvistuksen nähdessään, kuinka miehet katsoivat tosiaan hellästi.

                      ”Kaikkeahan voi kokeilla”, Karri sanoi ja hymyili Simolle hipaisten tätä käsivarresta. Puvun kangas tuntui hyvältä. Simo suoristi Karrin takinliepeen, joka oli kääntynyt hieman hassusti ja naiset hymyilivät toisilleen.

                      ”Onko teillä paidat ja solmiot?”, nuorin myyjättäristä kysyi ja he pudistivat päitään.

                      ”Katsotaanpa”, myyjätär jatkoi ja koetteli erivärisiä solmioita heidän olkapäilleen.

                      ”Tämä on hyvä”, Simo sanoi vihreästä solmiosta, joka korosti hänen värejään kauniisti. Karri oli päätynyt luumunväriseen solmioon hetkeä aiemmin. Paidat löytyivät helposti ja pian miehet olivat ratikassa matkalla kotiin isojen kassien kera.

                      ”Serkkuni on tulossa Suomeen parin viikon päästä ja haluaisi tavata”, Simo sanoi heidän istuessaan vierekkäin ratikassa. Simo oli liittynyt Facebook-yhteisöpalveluun muutamaa viikkoa aiemmin Saaran pyynnöstä.

                      ”Niinkö? Miten hän löysi sinut?”, Karri kysyi uteliaana. Häntä itseään ei kiinnostanut netin käyttö juuri muuhun kuin uutisten lukemiseen ja laskujen maksuun. Vastahakoisesti hän oli suostunut avaamaan sähköpostitilin paria vuotta aikaisemmin.

                      ”Paul oli ostanut Franzin talon perikunnalta ja teki siellä remonttia. Hän löysi vintiltä laatikollisen valokuvia ja Franzin isoäidiltäni saamat kirjeet. Hän oli sitten huvikseen kokeillut laittaa nimeni Facebookissa hakuun, sain häneltä ensimmäisen viestin pari päivää sitten”, Simo kertoi ikkunalle hieman huokaisten. Hän ei ollut varma, miten suhtautuisi yllätyssukulaiseensa ja epäröi tämän tapaamista. Karrin oli nojauduttava lähemmäs kuullakseen Simon sanat ja ratikan ajaessa juuri mutkaan hänen huulensa osuivat Simon poskeen saaden Simon hymyilemään. Eräs vanhempi rouva katsoi heitä paheksuvasti ja molempia miehiä alkoi naurattaa. Onneksi seuraava pysäkki oli heidän ja he hyppäsivät ratikasta ulos hyväntuulisina.

                      ”Miksi sinä epäröit tavata hänet?”, Karri kysyi heidän kävellessään hänen asuntoaan kohti ja Simo kohautti olkiaan.

                      ”En oikein tiedä itsekään. Toisaalta minulla ei ole muita sukulaisia, kuin Johanna ja hänkin asuu kaukana”, Simo sanoi ujosti ja mietti, tulisiko Johanna käymään kesän kuluessa Helsingissä. Silloin olisi hyvä tilaisuus tutustuttaa Karri ja Johanna toisiinsa, hän arveli näiden tulevan juttuun hyvin.

                      ”Voisimmehan me tavata sen Paulin, ei kai siitä nyt haittakaan olisi?”, Karri sanoi avatessaan ovea ja Simo meni sisälle hänen perässään.

                      ”Niin, kai se olisi ihan hyvä. Voisimme joskus mennä Saksaan heidän luokseen?”, Simo sanoi piristyen ajatuksesta ja meni purkamaan repusta märät uimakamppeet sekä heidän lounastavaransa. Sen jälkeen hän laittoi heidän uudet pukunsa henkareihin ja avasi paidat laskoksilta. Karri katsoi Simon touhuja tietäen, että tämä mietiskeli jotain mielessään ja istuutui keittiön pöydän ääreen lukemaan islantilaista dekkaria. Kohta Simo tuli hänen selkänsä taakse ja asetti kätensä hänen hartioilleen.  

                      ”Ai olet tuossa kohdassa”, Simo sanoi ilahtuneena Karrille, joka sulki kirjan.

                      ”No?”, Karri kysyi silittäen Simon kättä ja tämä istui hänen viereensä vetäen tuolin aivan Karrin tuoliin kiinni.

                      ”Löysin tämän joskus ja pidän sitä aina mukanani. Ajattelin, että haluat ehkä nähdä sen”, Simo sanoi ja antoi vanhan mustavalkoisen valokuvan Karrille. Kuvassa oli vakava nuori mies, joka olisi voinut olla Simon kaksoisveli.

                      ”Onko tämä Franz?”, Karri kysyi yllättyneenä ja Simo nyökkäsi.

                      ”Löysin sen Helvin Raamatun välistä”, Simo vastasi näyttäen hieman surulliselta ja Karri asetti käsivartensa Simon olkapäälle. Tämä nojasi päänsä sitä vasten ja Karri suukotti häntä otsalle kevyesti.

                      ”Meidän pitäisi kohta alkaa pukeutumaan. Haluatko sinä mennä ensin suihkuun?”, Karri sanoi ja Simo katsoi häntä tuntien olonsa hieman nuhjuiseksi meriveden jäljiltä.

                      ”No jos minä menen ensin”, hän myöntyi ja nousi mennäkseen, mutta Karri nousi myös ja veti Simon halaukseen. He seisoivat hetken tiukasti kiinni toisissaan, kunnes Karri tunsi Simon rentoutuvan.

                      ”Olisi kauheaa, jos joutuisi eromaan sillä tavalla. Tietämättä mitään siitä, minne toinen on mennyt”, Simo sanoi Karrin kaulaa vasten.

                      ”Toivotaan, ettei sellaista koskaan tapahdu meille”, Karri sanoi irrottautuen halauksesta ja Simo nyökkäsi silmiään pyyhkien ja lähti suihkuun. Karri alkoi tiskata eväsrasioita, jotta he veisivät ne Saaralle mennessään noutamaan tämän mukaansa.

                      ”Mitä hittoa, Simo?”, Karri kysyi Simolta nähdessään tämän vetävän jonkin ajan päästä kirkkaanvihreitä Conversen koristossuja jalkaansa. Simo vilkaisi häntä kulmat koholla jatkaen nauhojen solmimista kaikessa rauhassa.

                      ”Ethän sinä noita voi laittaa puvun kanssa”, Karri ähkäisi päätään pyörittäen.

                      ”Miksi en muka voisi? Minulla ei ole nauhakenkiä ja minusta nämä on aika rock”. Simo vastasi haastaen Karrin katseellaan. Karri ei halunnut alkaa riidellä jostain niin tyhmästä, kuin kengistä ja nyöritti omat mustat maihinnoususaappaansa kiinni.

                      ”Ihan sama, en halua tapella siitä”, Karri luovutti voiton Simolle, joka rypisti kulmiaan.

                      ”En minäkään, rakas”, Simo sanoi ja silitti Karria kaljusta saaden toisen hymähtämään. Karri ei tiennyt miksi, mutta Simon koskettaessa hänen päätään hellästi se tuntui menevän pitkin hänen selkäydintään ja aiheutti kylmänväreitä.

                      ”Saanko suoristaa kravattisi?”, Karri kysyi ja Simon nyökätessä veti tämän samalla lähemmäksi suudellakseen toista. Simo naurahti hänen huuliinsa ja pian heillä alkoi olla kiire noutamaan Saaraa.

                      Antti katsoi työhuoneensa peilistä kuvajaistaan epätoivoisena. Hän ei mitenkään selviäisi väitöksestä ja koko laitoksen väki nauraisi hänelle. Tehdä nyt väitöskirja jostain fanifiktioista, voi herrajumala sentään mikä älynväläys. Koko hänen akateeminen uskottavuutensa oli menossa suoraan viemäristä alas. Hän mietti hetken kävisikö tunkemassa sormet kurkkuun, mutta päätti sitten toisin. Hän ajatteli Saaraa, joka oli luvannut tulla kuuntelemaan väitöstä ja keskittyi hetkeksi muistelemaan naisen vihreitä silmiä, mikä rauhoittikin häntä. Hän istuutui, sulki silmänsä ja hengitti syvään muutaman kerran.

                      ”Oletko valmis?”, Teppo kysyi pistettyään päänsä sisälle ovenraosta. Hän toimisi kustoksena, olihan hän ohjannut Anttia väitöskirjan teossa.

                      ”Tämän valmiimmaksi en tule”, Antti huokaisi ja Teppo katsoi häntä hymyillen.

                      ”Hyvin se menee. Tunnet aiheesi ja Steve on vanha tuttavasi, tiedätte kumpikin mistä on kyse. Mennäänkö?”, Teppo sanoi ja piteli ovea auki Antille, joka haroi hiuksiaan vielä viimeisen kerran, katsoi pöytäänsä ja meni Tepon edellä ulos tarvittavat paperit kainalossaan. Käytävässä he tapasivat Steve Langin, joka toimisi Antin vastaväittäjänä ja tämä nyökkäsi Antille hymyillen, Antti sai vastattua hymyyn hieman kankeasti. He asettuivat paikoilleen Antti etunenässä, sitten Teppo ja lopuksi Steve tohtorinhattuineen. Antti astui ensimmäisenä saliin tuntien liikkuvansa kuin kuplan sisällä.               

                        Salissa Antti katsoi seisovaa yleisöä ja huomasi Saaran, Simon ja Karrin paikoillaan melko lähellä eturiviä. Häntä huvitti nähdä Simo ja Karri puvuissa, vaikka nämä olivat sanoneet painokkaasti tulevansa arkivaatteissa. Saara oli niin kaunis vihreässä puvussaan, että Antti miltei unohti miksi oli salin edessä. Onneksi hän heräsi transsista juuri kuullessaan Tepon sanovan viimeiset esittelysanat ja valmistautui omaan vartin pituiseen osuuteensa odottaessaan yleisön istuutuvan.

                      Seuraavaksi oli Steven vuoro ja Antti hieman epäili, että joillain yleisössä oli vaikeuksia seurata englanninkielistä tieteellistä puhetta. Ainakin hänen vanhempansa näyttivät hieman tuskaisilta, mutta suurin osa yleisöstä seurasi mielenkiinnolla esitystä. Steve lopetti osuutensa ja hän ja Antti istuutuivat. Seuraavien muutaman tunnin ajan Antti vastaili Steven kysymyksiin ja kommentteihin puolustaen omia näkemyksiään ja tuloksiaan. Lopulta Steve vaikutti tyytyväiseltä ja hän ja Antti nousivat jälleen seisomaan, Steve esitti loppulausuntonsa ja kertoi esittävänsä väitöskirjan tiedekunnalle hyväksyttäväksi. Antti esitti seisaaltaan kiitoksensa Stevelle ja sen jälkeen hän sanoi yleisölle, että nämä voisivat esittää kysymyksiään tai kommenttejaan kustoksen jakaman puheenvuoron aikana. Kovin monta kysymystä Antille ei esitetty, mistä hän oli syvästi kiitollinen kaikille korkeammille voimille, sillä huonosti nukuttu yö ja jännitys alkoivat jo vähitellen hieman painaa. Lopulta kysymykset loppuivat ja Teppo nousi seisomaan kustoksen ominaisuudessaan ja lausui loppusanat. Yleisö nousi jälleen seisomaan heidän kolmen lähtiessä tulojärjestyksessä pois salista.

                      ”Huh”, Antti huokaisi työhuoneensa ovella ja Steve pysähtyi hänen viereensä. Teppo oli jäänyt oman työhuoneensa ovella pois heidän seurastaan, mutta oli tulossa kahville heidän perässään soitettuaan yhden puhelun.

                      ”Onnitteluni, Antti. Se meni todella hienosti”, Steve sanoi ja hymyili lämpimästi. Antti ilahtui toisen sanoista ja nyökkäsi. Hän avasi työhuoneensa oven ja läjäsi paperinsa pöydälle kääntyen saman tien takaisin vieraaseensa päin.

                      ”Siltä minustakin tuntui, kun pääsin rimakauhustani. Mennään kahville”, hän sanoi ja ohjasi Steven tiedekunnan kokoushuoneeseen, jonne oli katettu kakkukahvit. Yleisökin oli saapumassa paikalle ja kaikki onnittelivat Anttia vuoronperään, moni Antin opiskelijoista halasi häntä samoin kuin Saara ja Simo. Antti ja Saara halasivat ehkä aavistuksen pitempään kuin muut, mutta Antti arveli, etteivät toiset olleet huomanneet sitä. Hän tunsi Saaran kasvaneen vatsan heidän välissään ja se sai hänet hieman liikuttuneeksi.

Hieman myöhemmin Antti kierteli ryhmästä toisen luo vaihtamassa muutaman sanan siellä täällä, kunnes huomasi vanhempansa seisomassa melkein selin Saaran ja toisten vieressä ja keksi hyvän ajatuksen.

                      ”Äiti ja isä, haluaisin esitellä teille Saaran. Ette ehkä tunnista, mutta lapsina leikimme yhdessä, Saara oli Sannan ystävä ja asui Tunturikadulla”, Antti sanoi vanhemmilleen vetäen Saaran näiden luo ja kaikki kättelivät toisensa.       

                      ”Hauska tavata pitkästä aikaa”, Antin äiti sanoi Saaralle, joka hymyili ujona. Antti seurasi hetken heidän tutustumistaan ja lähti sitten eteenpäin.

                      ”Tuo vihreäpukuinen nainen on sinun vaimosi?”, Steve sanoi Antille heidän katsellessaan ihmisiä ja Antti katsahti lyhyttä ja pyöreähköä professoria vieressään miettien, oliko hänen käytöksensä Saaraa kohtaan niin ilmeistä, että vieraampikin tajusi missä mentiin.

                      ”Ei, Saara on hyvä ystävä”, Antti sanoi hiljaa ja nuolaisi huuliaan epävarmana. Steve katsoi häntä myötätuntoisena.

                      ”Enemmän kuin hyvä, arvelisin. Mutta älä välitä vanhan höpsön ukkelin höpinöistä”, Steve sanoi rauhoitellakseen toista. Hän piti Antista ja hän näki tämän olemuksesta kaipauksen.

                      ”Minun vaimoni Minna, pian ex-vaimoni, on tulossa päivälliselle kanssamme. Hän lähtee sunnuntaina Berliiniin tapaamaan miesystäväänsä, johon tutustui netissä”, Antti kertoi hiljaa Stevelle, joka kurtisti kulmiaan.

                      ”Sittenhän sinun ja Saaran välissä ei olisi esteitä?”, hän kysyi ja Antti huokaisi syvään.

                      ”Saara on lähdössä San Franciscoon huomenna miehensä luokse, te varmaankin lennätte samalla koneella”, Antti sanoi näyttäen huonovointiselta.

                      ”Jaahas”, Steve sanoi ymmärtäväisesti.

                      Parin tunnin kuluttua väki alkoi vähetä ja kakkukin oli syöty. Antti huomasi, että jäljellä olivat vain ne kymmenkunta henkeä, jotka hän oli kutsunut illalliselle ja ehdotti näille, että siirryttäisiin Senaatintorin laidalle Cafe Engeliin, josta hän oli varannut pöydän seurueelle. Iloinen seurue siirtyikin jo mielellään ruokailuun, sillä lounaasta oli jo kulunut melkoinen tovi. Ravintolan yläkerrassa he asettautuivat pitkän pöydän ääreen sattumanvaraisessa järjestyksessä ja Antti huomasi istuvansa pöydän päässä ja saaneensa jälleen Steven vierustoverikseen ja hänen toisella puolellaan istui hänen tutkijatoverinsa Tarja. Minna istui Tepon ja Karrin välissä ja Saara näytti olevan Karrin ja Antin isän välissä vastapäätä Anttia.  Simo puolestaan istui Antin vanhempien välissä vastapäätä Karria. Antti huomasi katseensa vaeltavan Saaraan vähän väliä ellei pitänyt varaansa, hän ei halunnut vetää muiden huomiota heihin kahteen.

                      ”Sinun vaimosi näyttää yhtä lämpimältä kuin islantilainen jäätikkö, jolla vierailin muutama vuosi sitten”, Steve sanoi Antille, joka oli purskauttaa punaviinit syliinsä. Minna oli tosiaan kylmän kaunis tummansinisessä juhlapuvussaan ja tahtomattaankin Antti vertasi häntä Saaran siroon kauneuteen.

                      ”Niin… Me vain vieraannuimme toisistamme, joskus käy niin”, Antti sanoi hiljaa parsakeitolleen. Minnan viileään kauneuteen hän oli aikoinaan ihastunutkin.

                      ”Haluaisitko tulla vierailevaksi luennoitsijaksi meille vaikka ensi keväänä?”, Steve kysyi ja Antti katsoi häntä innostuneena ajatuksesta. Ehkä hän voisi tavata Saaran ja Harrinkin ja pienet kaksoset, hän pohdiskeli huomaten samalla ajatustensa muuttuvan alakuloisiksi. Hän ravisti hieman päätään karkottaakseen moiset tunteet nyt, tämä oli sentään hänen uransa huippuhetki.

                      ”Se olisi todella mielenkiintoista. Ensi kevät on oikein hyvä, syksyn luentokalenteri on jo suunniteltu ja siihen on vaikea tehdä muutoksia enää tässä vaiheessa”, Antti sanoi ja Steve nyökkäsi. Hän oli ajatellut samaa itsekseen.

                      ”Pidetään sitä sovittuna, lähetän vielä sähköpostia siitä”, Steve sanoi nauttien tattikeitostaan.  Ruoka tässä maassa oli todella hyvää, hän arvosti puhtaita makuja. Alkukeiton jälkeen hän aikoi keskittyä kuhansa lisäksi pöytäseurueen tarkkailuun. Vaikka hän ei ymmärtäisi kieltä, hän seurasi silti kiinnostuneena ryhmän dynamiikkaa.

                      ”Mitä sinä otit jälkiruoaksi?”, Saara kysyi Simolta, joka istui hänen lähellään pöydässä.

                      ”Porkkanakakkua. Isoäiti teki sitä joskus, pidin siitä”, Simo vastasi ja katseli Saaran lautasella olevaa valkosuklaa-tyrnileivosta. Vastoin tapojaan Saara oli jättänyt tilaamatta Sacher-kakkua, josta kovasti piti.

                      ”Haluatko maistaa minun suklaa-sitruunaleivostani?”, Karri kysyi ojentaen leivoshaarukkaa ja Simo myöntyi. Häntä hieman ujostutti, sillä moni pöydässä katseli heitä tiiviisti.

                      ”Hyvää, ehkä minunkin olisi pitänyt ottaa sitä”, hän pohti Karrille ja maistoi kahviaan. Porkkanakakku oli kyllä ihan syötävää, muttei kovin ihmeellistä. Hän oli halunnut sitä oikeastaan vain Helvin muistoksi juuri tänään.

                      Antti huomasi katselevansa jälleen Saaraa, joka jutteli hänen isänsä kanssa ja aina välillä Antin äitikin osallistui keskusteluun. Hän keskittyi kuuntelemaan ja kuuli näiden puhuvan Espanjasta ja Asikkalasta, ilmeisesti Saara kertoi äitinsä kuulumisia. Antti huomasi myös, etteivät hänen vanhempansa vaihtaneet sanaakaan Minnan kanssa ja huokaisi hieman. Ei hän voinut heitä oikein syyttääkään, mutta samalla hän päätti kertoa Minnalle kaiken tänä iltana kotona. Hän ei enää jaksanut pitää kaikkea sisällään.

                      Vähitellen kahvin ja jälkiruokien jälkeen seurue alkoi hajaantua. Antin vanhemmat lähtivät mökilleen Kulosaareen ja Teppo aikoi Tarjan kanssa viedä Steven tutustumaan Helsingin yöelämään frakkeineen kaikkineen, mikä hieman huolestutti Anttia. Hän pelkäsi jonkun räyhääjän ottavan toiset silmätikuikseen, toisaalta heitä oli useampi ja hän oletti heidän selviytyvän. Simo ja Karri aikoivat saattaa Saaran tämän kotiin, he kävelisivät yhdessä. Antti ja Minna aikoivat käydä hakemassa Antin vaatteet yliopistolta ja sitten hekin lähtisivät kotia kohti, että lastenvahti pääsisi kotiin ajoissa.

                      ”Mihin aikaan lähdet huomenna?”, Antti kysyi Saaralta heidän seistessään kadulla yliopiston edessä. Muut odottivat pienen matkan päässä, Minna jutteli Simon ja Karrin kanssa elokuvista.

                      ”Joskus yhdentoista maissa, lento lähtee puoli kaksi. Muistathan, että näen Sannan Lontoossa?”, Saara hymyili miehelle ja tämä halasi häntä lujasti, haluamatta päästää koskaan irti. Ei haitannut, vaikka koko maailma olisi nähnyt.

                      ”Emme varmaan tapaa enää ennen sitä”, Antti sanoi ja Saara pyyhkäisi poskeaan.

                      ”Emme varmaankaan. Laitathan sähköpostia kuitenkin joskus?”, Saara sanoi ja Antti nyökkäsi, hän ei luottanut ääneensä. Saara irrottautui hänestä ja lähti Simon ja Karrin kanssa kohti Kalliota. Antti ja Minna menivät hiljaisen yliopiston suojiin, Antti vaihtoi vaatteet ja he lähtivät myös kohti kotia.

                      ”Näitkö Simon koristossut?”, Antti kysyi Pitkänsillan puolivälissä. He olivat kävelleet toverillisessa hiljaisuudessa siihen saakka.

                      ”Ne sopivat yllättävän hyvin puvun kanssa, Stevekin ihaili niitä”, Minna naurahti ja Antti mietti, milloin oli viimeksi kuullut Minnan nauravan hänen seurassaan.

                      ”Saaran raskaus taitaa olla jo aika pitkällä, hänen vatsansa on jo aika iso”, Minna sanoi mietteliäänä. Hän oli juhlissa nähnyt Saaran kunnolla ensimmäistä kertaa oikeastaan koskaan.

                      ”Hän odottaa kaksosia”, Antti vilkaisi vaaleaa naista vierellään. Nyt olisi hyvä hetki, tämän parempaa ei ehkä tulisi, hän ajatteli ja veti ilmaa keuhkoihinsa.

                      ”Kuule, Minna… Minun pitäisi kertoa sinulle jotain”, Antti sanoi empien. Minna katsoi häntä arvellen asian liittyvän Saaraan ja huokaisi hieman kärsimättömästi.

                      ”Saarasta?”, hän varmisti ja Antti nyökkäsi. Hän kertoi aluksi Harrin sairaudesta ja tuhoutuneista alkioista, teki pienen kiertotien tarinaan sanoen Harrin ehdottaneen hänen ja Saaran yhteistä yötä ja mitä sitten seurasi. Minna kuunteli hiljaa ja katseli aina välillä Anttia tarkasti.

                      ”Tätäkö sinä olet hautonut koko kevään?”, Minna kysyi Antin päästessä loppuun. Hän ymmärsi oikein hyvin Antin vaikuttimet, mutta samalla hänen teki mielensä huutaa surunsa ja vihansa ulos. Miten mies saattoi olla niin hölmö, ettei tajunnut vaaraa mikä asiaan oli liittynyt, ennen kuin oli liian myöhäistä?

                      ”Niin.. Saara odottaa minun lapsiani”, Antti sanoi ja tunki nyrkit taskuihinsa koettaen olla itkemättä. Tie Helvettiin oli tosiaankin kivetty hyvillä aikomuksilla, hän ajatteli ja naurahti katkerasti itsekseen.

                      ”Voi Antti, sinä olet kyllä oikein varsinainen filantrooppi”, Minna sanoi päätään pudistaen ja pujotti kätensä miehensä käsikynkkään. Hänen kävi sääliksi miestä eikä hän tiennyt, olisiko itkenyt vai nauranut. Hän oli varma vain siitä, että he olisivat eronneet ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa, he olivat sittenkin liian erilaisia.

                      Karri ja Simo seisoivat Kallion kirkon edessä katsellen edessään avautuvaa maisemaa. Vaikka oli valoisa kesäilta, valomainokset näyttivät kauniilta ja koko katu aina Kaisaniemeen saakka erottui hyvin.

                      ”Oliko sinulla mukavaa?”, Karri kysyi vilkaisten Simoa, joka katsoi häntä kulmat koholla.

                      ”Oli kyllä, ihan mielenkiintoista, kun en ole koskaan ollut tuollaisessa tilaisuudessa”, hän sanoi ja astui lähemmäs Karria ottaakseen tätä kädestä.

                      ”Minullakin oli ihan mukavaa”, Karri sanoi jotenkin ujosti ja otti Simoa kädestä ennen kuin toinen ehti. Toinen käsi nousi kuin itsestään pyyhkäisemään kaljuksi ajeltua päätä, Karri huomasi sen ja laski kätensä alas hämmentyneenä.

                      ”Minä ajattelin… tämä kuulostaa todella hölmöltä”, Karri sanoi ja huokaisi katsoen alamäkeen. Hetken hän harkitsi lähtevänsä juoksemaan kuten lapsena, kaatuen lopulta hampailleen jalkojen jäädessä ylävartaloa hitaammiksi. Simo katsoi häntä kummissaan, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä toinen tarkoitti.

                      ”No siis… haluaisitko sinä ryhtyä minun kanssani rekisteröityyn parisuhteeseen?”, Karri sanoi lopulta katsoen Simon kättä, jota hän tajusi yllättäen rusentavansa ja hellitti otettaan.

                      ”Karri… oletko sinä tosissasi?”, Simo kysyi nieleskellen. Häntä itketti. Hän katsoi Karria, joka tuijotti häntä vakavana ja tajusi, että tämä odotti vastausta.

                      ”Totta kai, Karri, sinun kanssasi minä ryhdyn ihan mihin tahansa!”, hän huudahti ja Karri veti hänet syliinsä. He halasivat tiukasti toisiaan ja lähtivät sitten kohti Castréninkatua.

                      Saara istui lattialla matkalaukun vieressä, laukku oli vielä avoin ja vasta puoliksi pakattu. Hän ei aikonut ottaa mukaan kovin paljon tavaraa, sillä pian pitäisi kuitenkin ostaa sopivia vaatteita. Sylissään Saara piteli laatikkoa, joka menisi hänen reppuunsa. Reppu matkustaisi matkustamossa, toisin kuin matkalaukku.

                      Laatikossa oli hyvin pakattuna Oiva Toikan lasinen Lokki, se oli matkalla Sannalle Lontooseen. Antti oli antanut sen Saaralle vietäväksi viikkoa aiemmin kertoen Sannan antaneen sen Minnalle ja hänelle häälahjaksi.

                      ”Sanna sanoi haluavansa sen itselleen, kun me eroaisimme”, Antti oli sanonut ja Saara oli ollut hieman kauhistunut. Hänen mielestään lause kuulosti siltä, ettei Sanna edes odottanut veljensä onnistuvan liitossaan.

                      Joka tapauksessa Saara oli luvannut viedä linnun Lontooseen. Nyt hän mietti, hakisiko vasaran. Hän voisi aina sanoa repun tipahtaneen ja osuneen johonkin. Hän silitti laatikkoa ja laittoi sen sitten alimmaiseksi reppuunsa ja karkotti päättäväisesti vasaran mielestään.

                      Apeana hän nousi lattialta ja valmistautui nukkumaan. Viimeistä kertaa tässä asunnossa yksin, hän ajatteli pujahtaessaan lakanoiden väliin ja sammutti lukuvalon.

                      Ehkä kaikki vielä muuttuisi paremmaksi, jotenkin, jossakin.