Saaran kirja

SAARAN KIRJA

Luku 9

                      Karri seisoi kahvion vitriinin edessä pohtimassa ottaisiko korvapuustin vai berliininmunkin. Hän huomasi kahvilan kassan katselevan häntä tarkkaavaisena, kassarouva oli jo vanhempi nainen, joka lähestyi eläkeikää.

                      ”Berliininmunkki ja kahvi”, Karri sanoi kassarouvalle, joka naputti hinnan koneeseen ja ojensi vaihtorahat. Nainen näytti epäröivän, mutta rohkaisi sitten mielensä.

                      ”Karrihan sinä olet?”, nainen kysyi Karrilta, joka oli aikeissa mennä ulos nauttimaan kahviaan sillä välin, kun Saara ja Simo olivat Naistenklinikan yläkerrassa ultrassa. 

                      ”Olen kyllä”, Karri sanoi ja rypisti kulmiaan. Häntä hieman kummastutti, mistä nainen tiesi hänen nimensä.

                      ”Etkö muista enää Aunea?”, nainen hymyili ja Karri naurahti muistaen naisen.

                      ”Aune, totta kai muistan. Eihän siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta?”, Karri kysyi ja nainen nyökkäsi. Hän oli iloinen, että Karri muisti hänet vielä.

                      ”Tulen kohta juttelemaan kanssasi, kunhan Oona tulee vuoroon”, hän sanoi ja naputteli seuraavan asiakkaan ostokset kassaan. Karri asteli pihalle tarjottimensa kanssa ja istuutui aurinkoiseen pöytään lähelle sisäänkäyntiä. Hän ei ollut ehtinyt haukata munkistaan kuin kerran Aunen tullessa ulos ja istuutuessa häntä vastapäätä kahvinsa kera.

                      ”Sinä olet jo aikamies”, Aune huokaisi ja katseli Karria äidillisesti.

                      ”Olin pikkupoika, kun viimeksi näimme”, Karri sanoi ja katseli tarkasti naista, jonka harmaantuvat ohuet hiukset oli permanentattu ja vaalennettu siten, että tämä muistutti villakoiraa. Viimeksi he olivat jutelleet Karrin odottaessa äitiään ja pikkusiskoaan kotiin lähteviksi. 

                      ”Olithan sinä jo lukiossa muistaakseni”, Aune naurahti. Hänestä Karrista oli tullut varsin viehättävä mies.

                      ”Pentu silti”, Karri virnisti. Joskus hän mietti, kuinka nuori oli joskus ollutkaan.

                      ”Et sinä ollut koskaan pentu”, Aune sanoi terävästi ja Karri katsoi kuppiinsa. Ehkäpä ei, hän pohti. Siitä oli isä pitänyt huolen jo aikaisin.

                      ”Mitä äidillesi kuuluu?”, Aune kysyi ja Karri nosti katseensa naiseen.

                      ”Hyvää hänelle kuuluu, hän on leikkaussalihoitajana Kirralla”, Karri haukkasi munkistaan ja Aune otti häntä toisesta kädestä. Hän oli pitänyt pojasta, tämä oli ollut paljon ikävuosiaan vakavampi.

                      ”Entä vauvasiskosi? Onko kaikki hyvin?”, hän kysyi huolissaan. Hänen mielestään Karri oli jotenkin hiljainen.

                      ”Kaarina? Hän opiskelee psykologiaa yliopistossa”, Karri virnisti ja nainen hymyili lämpimästi. Ehkä kaikki oli sittenkin hyvin.

                      ”Entä sinä itse? Oletko täällä.. vaimosi vuoksi?”, Aune kysyi umpimähkään ja Karri hymyili huvittuneena ja etsi hetken sanoja silittäen kaljuksi ajeltua päätään.

                      ”Minä olen pelastuslaitoksella palomies-ensihoitajana, jonkin verran käyn työn puolesta noissa muissa sairaaloissa, tänne meillä on harvemmin asiaa. Minun poikaystäväni… kumppanini... sisar odottaa kaksosia. He menivät ultraan, Saaran mies on matkoilla ja hän halusi Simon tuekseen”, Karri vastasi epäröiden hieman Saaran ja Simon sisaruuden suhteen. Toisaalta nämä käyttäytyivät kuin veli ja sisar, joten hän piti kiinni heidän peitetarinastaan.

                      ”Ah… Minä en tajunnutkaan, että sinä pidät miehistä”, Aune sanoi empien hieman. Hänen asiansa ei olisi helppo, mutta kaiken keskellä hänen mieltään lämmitti tieto Karrin kumppanista ja tämän sisaresta. Ehkä se auttaisi tätä ymmärtämään.

                      ”Tarkoitatko Jennaa?”, Karri kysyi muistellen vaaleaa tyttöä, joka oli ollut töissä kahvilassa. Jenna oli ollut häntä hieman vanhempi, mutta se ei ollut estänyt Karria ihastumasta.

                      ”Niin..”, Aune nuolaisi huuliaan ja Karri pohti, mitä nainen halusi hänelle kertoa.

                      ”Se oli kummallinen kesä”, Karri sanoi ja Aune katsoi häntä kiitollisena.

                      ”Sitä se oli. Minä en tiedä… oletko ollut yhteydessä Jennaan?”, Aune kysyi ja joi kuppinsa tyhjäksi.

                      ”Ei, en ole kuullut hänestä mitään sen kesän jälkeen”, Karri vastasi rypistäen kulmiaan. Se kesä oli ollut kuuma monessakin suhteessa.

                      ”Tehän kuljitte yhdessä?”, Aune varmisti ja Karrin korvat punehtuivat.

                      ”Jonkin aikaa, kyllä. Mitä Jennalle kuuluu?”, hän kysyi päättäen tarttua härkää sarvista.

                      ”Ihan hyvää hänelle kuuluu… Odotahan, minäpä näytän sinulle kuvan hänestä”, Aune sanoi ja kaivoi kännykän taskustaan. Karri odotti kohteliaasti naisen räpeltäessä esille kuvan tyttärensä perheestä.

                      ”Tässä... Siinä on Niko ja Juuli, he ovat Jennan ja Vesan lapset”, Aune sanoi kääntäen puhelimen näytön Karria kohti ja katsoi miestä. Kuvassa oli vaaleapäinen nelikko ja Karri siristi silmiään koettaen nähdä kuvan tarkemmin. Ei hänen näössään mitään vikaa ollut, mutta hän ei halunnut paljastaa naiselle hätkähtäneensä.

                      ”Minkä ikäisiä Jennan lapset ovat? He näyttävät jo melkein aikuisilta”, Karri kysyi ja Aune hymyili ylpeänä.

                      ”Juuli täytti keväällä yhdeksäntoista ja Niko on kuusitoista”, hän sanoi ja Karri nielaisi. Aune etsi puhelimen muistista vielä toisen kuvan, jossa olivat Jennan lapset hieman lähempää. Karri katsoi tuttuja harmaita silmiään nuoren tytön kasvoissa ja tiesi, mikä oli ollut Aunen asia.

                      ”Jennako ei koskaan kertonut sinulle?”, Aune kysyi hiljaa ja Karrin silmät kostuivat.

                      ”Ei minulla ollut aavistustakaan. Tietääkö Vesa?”, Karri sanoi tukahtuneesti ja räpytteli kiivaasti.

                      ”Ei. Jenna seurusteli silloin sinun ja Vesan lisäksi vielä yhden Tapanin kanssa, mutta heti kun näin sinut, niin tiesin”, Aune sanoi huokaisten raskaasti.

                      ”Jenna on ainoa tyttö, jonka kanssa olen seurustellut”, Karri sanoi purren hampaitaan yhteen. Hän mietti, mitä Simo tekisi kuullessaan Karrin tyttärestä ja koetti haudata ajatuksen mielensä perukoille. Ehkä se ei ollutkaan totta, jos sitä ei ajatellut.

                      ”Voi Karri”, Aune sanoi ja silitti hänen kättään. Samassa Saara ja Simo ilmestyivät kahvion ovelle ja Karri heilautti kättään heille. Aune vilkaisi tulijoita ja Karri esitteli heidät toisilleen.

                      ”Oli mukava tavata ja kuulla, mitä äidillesi ja sisarellesi kuuluu”, Aune hyvästeli heidät ja nousi paikaltaan.    

                      ”Kiitos samoin, ja kerro Jennalle terveiset”, Karri nousi seisomaan ja vei astiansa ja tarjottimen pois. Saara ja Simo eivät halunneet kahvia ja he lähtivät kolmisin kohti Kalliota. Aune katseli heidän peräänsä ja hänen sydäntään lämmitti, kun miehet solmivat sormensa tiukasti yhteen lomittain. Ehkä hän unohtaisi kertoa Jennalle tavanneensa Karrin.

                      ”No miten teillä meni?”, Karri kysyi toisilta heidän kävellessään ratikkapysäkille. Saara ja Simo katsoivat toisiinsa ja hymyilivät.

                      ”Kaikki on kunnossa”, Saara sanoi ujosti ja Karri halasi häntä.

                      ”Oli se aika metkaa nähdä ne vauvat, niin kuin jotain avaruusolentoja”, Simo sanoi hämmentyneenä. Hän ei ollut oikein tiennyt, mitä odotti näkevänsä.

                      ”No joo, kiitos”, Saara nauroi hänelle ja Karriakin huvitti. Simo punastui, ei hän ollut tarkoittanut pahaa.

                      ”Ei kun oikeasti, en oikein tiennyt mitä niistä olisi pitänyt erottaa”, Simo sanoi nolona.

                      ”Ei se olekaan helppoa ensimmäisellä kerralla”, Saara sanoi halaten Simoa, joka naurahti helpottuneena.

                      ”Sanoin kahvilan Aunelle, että olette sisarukset”, Karri sanoi ja toiset nyökkäsivät.

                      ”Hän on sinun tuttusi?”, Saara kysyi ja Karri pudisti päätään.

                      ”Ei oikeastaan, mutta Aune oli kahvilassa jo silloin, kun äiti joutui käymään Kaarinaa odottaessaan useammin seurannassa”, hän vastasi.

                      ”Se oli varmaan aika ikävää sinulle?”, Saara kysyi heidän noustessaan ratikkaan.

                      ”No en ehkä sanoisi niinkään, taisin silloin kiinnostua tästä alasta. En kuitenkaan halunnut sairaanhoitajaksi, vaan monimuotoisempaan työhön”, Karri sanoi ja Simo pohti, oliko tämä jättänyt jotain kertomatta. Kuulosti kuin pinnan alla olisi ollut jotain muutakin, mutta hän jätti asian kaivelun ja arveli toisen kertovan myöhemmin, jos se olisi tarpeen.

                      ”Haluatko nähdä kuvan?”, Saara kysyi innokkaana Karrilta, joka nyökkäsi. Heillä oli vielä muutama pysäkinväli matkaa. Saara etsi kuvan laukustaan ja Karri katseli sitä kummissaan. Ei hänkään oikein kehdannut myöntää, ettei erottanut kovin monta yksityiskohtaa.

                      ”Toinen vilkuttaa”, hän huomasi ilokseen pienen käden kuvassa ja Saara hymyili ilahtuneena.

                      ”Niin tekee”, Saara vastasi ja otti kuvan katsellen sitä hellästi ennen kuin laittoi sen taas laukkuunsa. Hän aikoi näyttää kuvat Antillekin illalla ja toivoi, että he ehtisivät hetken jutella.

                     

                      Simo astui ulos Hakaniemen Alkosta, asetti muovikassin jalkojensa väliin pystyyn ja yritti tunkea lompakkoaan farkkujen etutaskuun katsellen samalla epäluuloisena miestä, joka huojui häntä kohti. Mies näytti epämääräisesti tutulta ja Simo arveli tämän kuuluvan Hakaniemen ja Helsinginkadun ympäristössä pyörivien laitapuolen kulkijoiden joukkoon.  Simo vilkaisi nopeasti S-marketin ovia, Karri ja Saara olivat menneet hoitamaan viimeisiä ruokaostoksia iltaa varten heidän astuttuaan ulos ratikasta ja hänelle oli jäänyt boolijuomien haku. Nyt viinan ahavoittama mies oli jo Simon vieressä, eikä hän voinut enää perääntyä takaisin kauppaankaan.

                      ”Stikkaa femma, kaunis poika”, mies kähisi viinan polttamalla äänellään ja Simo katsoi häntä epäluuloisena. Mies oli likainen ja haisi, tämän silmät olivat harmaat mutta sameat. Simo katsahti ympärilleen varmistaen, että hän oli todellakin puhuttelun kohteena.

                      ”Minäkö?”, hän varmisti vielä ja juoppo hymyili mustilla hampaillaan.

                      ”Niin, kaunis poika. Annahan appiukolles kaljarahat”, mies kähisi ja ojensi likaista kättään Simoa kohti, joka pohti miten perääntyisi kohteliaasti tilanteesta ja mietti, oliko kuullut miehen sanat oikein.

                      ”Esko Korpela”, mies esittäytyi ja Simon kulmakarvat hyppäsivät hämmästyksestä.

                      ”Simo Palosaari”, hän vastasi ja mies tarttui mustakyntisellä kädellään hänen käteensä tervehtiäkseen. Simoa puistatti ja hän pohti, mahtoiko Saaran lääkekaapissa olla tarpeeksi Neo-Amiseptia koko käden desinfiointia varten.

                      ”Mä oon tsiigannu sua ja mun skidii, te styylaatte”, Esko-niminen mies selvitti Simolle, joka koetti olla hengittämättä sisäänpäin.

                      ”Sun skidi?”, Simo toisti ja arveli vaikuttavansa hidasälyiseltä. Hän ei oikein käsittänyt, että mies saattoi olla Karrin isä. Tämä oli ainakin päätä lyhyempi poikaansa ja Simoa, mutta silmät ja nenä olivat Karrin.

                      ”Niin, Karrin. Se on hyvä poika, ei tällainen surkimus kuin vanha faijansa, vaikka onkin suklaapoikia”, mies mutisi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.

                      ”Karri kyllä mainitsi jotain joskus”, Simo sanoi vieläkin hieman epäluuloisena, mutta kaivoi lompakostaan kympin miehelle.

                      ”Sä olet reilu, mä snaijaan miks Karri tykkää susta. Meillä ei sujunut perhe-elämä ihan putkeen Karitan kans koskaan ja sen vankilakeikan jälkeen mä olin niin pihalla, ettei siitä tullut enää mitään, vaikka likkakin synty. Mut Karri oli mun tähtisilmäkundi snadina…”, mies selitti haikeana ja Simoa säälitti.

                      ”Pärjäätkö sinä?”, hän kysyi ja mies hymyili.

                      ”Totta kai. Älä sano Karrille, et mä hölötin sulle kaiken, se ei tykkäis. Mä aina välillä tsiigaan teitä, te ootte niin hellunen pari”, Esko sanoi ja vinkkasi silmää Simolle.

                      ”Mä meen nyt, ettei Karrin tarvi hävetä. Pidä huoli siitä”, mies jatkoi ja teki kunniaa likaisen lakin lippaan. Simo nyökkäsi ja mies katosi toisten kaltaistensa joukkoon eikä Simo enää erottanut tätä. Samassa Karri ja Saara ilmestyivät kaupasta ostosten kanssa. Karri vilkaisi juopposakkia vähän matkan päässä, muttei sanonut mitään ja he lähtivät kävelemään mäkeä ylös kolmestaan.

                      Heidän päästessään Saaran alaovelle Make käveli heidän vastaan uuden naisystävänsä kanssa ja he pysähtyivät hetkeksi juttelemaan. Saara pyysi heitäkin juhliin illalla ja toiset sanoivat harkitsevansa asiaa mielellään.

                      ”Onko tuo Päivi se nainen, jonka Make löysi baarista silloin, kun Harri oli täällä?”, Simo kysyi Karrilta, joka nyökkäsi. He olivat hississä matkalla ylöspäin ja Simo oli pakahtua uteliaisuuteensa.

                      ”On. Vaikka enhän minäkään sitä tietäisi, ellei Antti olisi kertonut”, hän virnisti. Saara mietti, oliko Antti ehkä kertonut Harrin pojastakin mutta antoi ajatuksen olla. Hän oli itse kertonut Simolle Harrin lähdettyä ja tämä oli ollut melko järkyttynyt. Saarasta tuntui, että melkein järkyttyneempi kuin hän.

                      ”Vaikutti oikein mukavalta”, Saara sanoi ja yhtäkkiä heitä kaikkia alkoi naurattaa. Make oli näyttänyt melkoisen ihastuneelta eikä pystynyt pitämään näppejään kunnolla erossa Päivistä edes sitä lyhyttä hetkeä, jonka he olivat jutelleet kadulla.

                      ”Ehkäpä oli hyväkin, että Katja lähti sinne Jyväskylään”, Karri virnisti sanoen ääneen toisten ajatukset.

                      Sisällä he purkivat tavarat ja Saara laittoi The Arkin popin soimaan stereoihin, hänen mielestään sen tahdissa oli mukava valmistella juhlia. Karri nosti kulmiaan ja Simoa huvitti, mutta he kestivät urheasti Ola Salon glamrockin.

                      ”Voisin mennä hetkeksi nukkumaan”, Saara totesi toisille, kun kaikki oli valmista illan juhlia varten. Vain booli pitäisi sekoittaa ja tarjottavat nostaa jääkaapista pöytään, muuten vieraat saisivat tulla.

                      ”Mene ihmeessä”, Simo sanoi.

                      ”Me voimme mennä minun luokseni, niin saat olla rauhassa”, Karri sanoi ja Saara nyökkäsi. Idea oli hyvä.

                      ”Tuletteko sitten ajoissa?”, hän vielä varmisti ja toiset rauhoittelivat häntä. Saara meni makuuhuoneeseen ja miehet lähtivät Karrin asunnolle.

                     

                      Karri ja Simo loikoilivat sohvalla katsomassa ties kuinka monetta kertaa Pirates of the Caribbean-elokuvista ensimmäistä, Mustan helmen kirousta, josta molemmat pitivät kovasti.

                      ”Luuletko, että Jack Sparrow ja kommodori Norrington olisivat voineet oikeasti olla pari?”, Simo kysyi Karrilta, jolla kesti hetken muistaa keistä puhuttiin, sillä hän oli ollut nukahtamaisillaan.

                      ”Hmm.. ehkä?”, Karri vastasi unisena ja silitti Simon olkapäätä.

                      ”Nukuitko sinä?”, Simo kysyi. Hän oli Karrin edessä lähempänä sohvan reunaa, heille oli muodostunut tavaksi olla sylikkäin Simo Karrin edessä.

                      ”Meinasin juuri torkahtaa”, Karri vastasi. Hän nuuhkaisi Simon hiuksia, ne tuoksuivat tuulelta ja hän alkoi kaivata merelle. Suomenlinnan lauttakin riittäisi.

                      ”Olet ollut hiljainen tänään”, Simo sanoi ja kääntyi selälleen sohvalla nähdäkseen Karrin paremmin, vaikka sohva olikin melkein tuskallisen kapea siihen. Karri katsoi häntä vakavana ja Simo otti tämän käden omaansa pohtien, pitäisikö hänen kysyä jotain tämän isästä.

                      ”Aune kertoi tyttärestään Jennasta ja tämän perheestä”, Karri sanoi hiljaa. Simo odotti.

                      ”Jenna ja minä tapailimme sinä kesänä jonkin verran, hänellä oli ajokortti ja kävimme ajelemassa pitkin rantoja”, Karri sanoi ja nousi nojaamaan päätään käteensä katsellen Simoa ylhäältäpäin nähdäkseen tämän kasvot paremmin.  

                      ”Oliko Jenna sinun tyttöystäväsi?”, Simo kysyi uteliaana. Hän oli jotenkin aina ajatellut, että Karri oli jättänyt tytöt kokonaan väliin.

                      ”Tavallaan ehkä... tosin hän seurusteli parin muunkin pojan kanssa samana kesänä. Aune kertoi, että hän meni myöhemmin naimisiin heistä toisen, Vesan, kanssa, koska tuli raskaaksi”, Karri sanoi ja puri huultaan. Simo katseli häntä tarkkaavaisesti ja mietti, mikä Karria askarrutti. Hän itse oli aikaa sitten unohtanut Karrin isään liittyvät kysymyksensä.

                      ”Ainut vain, että se lapsi oli minun”, Karri päätti lopulta ja Simon kulmat nousivat melkein hiusrajaan saakka.

                      ”Ohhoh… Sinulla on siis lapsi? Onko se tyttö vai poika? Aiotko ottaa yhteyttä häneen tai siihen Jennaan? Aika haljusti tehty tuollainen pimittäminen”, Simo pulputti ja Karri katsoi häntä huvittuneen hämmentyneenä.

                      ”Sinä se jaksat yllättää”, Karri pudisti päätään. Hänen mielestään Simo oli hellyttävä.

                      ”Eilen olit paniikissa, kun halasin toista miestä ja nyt sinä olet suorastaan innoissasi”, hän jatkoi ja Simo hiljeni.

                      ”Enhän minä voi olla mustasukkainen asioista, jotka ovat tapahtuneet joskus kauan sitten. Muutenkin ajattelin sitä eilistä ja tulin siihen tulokseen, että olin ihan hirveän typerä. Minä rakastan sinua ja luotan sinuun”, Simo sanoi ja suukotti Karrin sormia.

                      ”Se tyttö, Juuli, on nyt yhdeksäntoista ikäinen, enkä aio ottaa yhteyttä häneen ellei Aune kerro Jennalle minusta”, Karri vastasi hetken päästä Simon aiempiin kysymyksiin. Hän asettautui alemmas ja nuuhki jälleen Simon hiuksia.

                      ”Sinun tukkasi tuoksuu tuulelle”, hän sanoi Simolle, joka naurahti, sillä Karrin hengitys kutitti hänen korvaansa.

                      ”Yritätkö vaihtaa puheenaihetta?”, Simo kiusoitteli Karria, joka katseli häntä hellästi.

                      ”Yritän. Mennäänkö huomenna käymään Suomenlinnassa?”, Karri vastasi ja suukotti Simoa.

                      ”Mennään vain, voisin heittää talviturkin samalla”, Simo silitti Karrin hartiaa.

                      ”Meressä? Sehän on ihan saakelin kylmä vielä”, Karri puistatteli päättäen pysytellä rannalla. Hän voisi kuivatella Simon tämän uintiretken jälkeen.

                      ”Ei, kun mukavan viileä”, Simo nauroi toiselle. Santahaminan aikoinaan hän oli pitänyt erityisesti meressä uimisesta mihin vuodenaikaan tahansa.

                      ”Huomenna iltapuolella on se Antin väitöstilaisuus, mennään ennen sitä. Onneksi sinne ei tarvitse frakkia”, Simo jatkoi.

                      ”Suokkiin? Se voisi olla aika näky”, Karri kiusasi Simoa, joka vastineeksi nuolaisi Karrin huulia.

                      ”Pöhkö”, hän sanoi toiselle, joka suuteli hänet hiljaiseksi.                 

                      Antti astui sisälle Saaran asunnon ovesta, jota hänelle piteli avoinna nuori vaaleahiuksinen nainen. Antti kiitti tätä ja laittoi oven perässään kiinni. Hän kuunteli juhlan ääniä lähtiessään etsimään illan emäntää asunnon uumenista. Kurkatessaan keittiöön hän näki Simon ja Karrin siellä syömässä.

                      ”Hei, missä Saara mahtaa olla?”, hän kysyi ja toiset katsoivat häntä yllättyneinä, he eivät olleet kuulleet oven käyvän tai ovikellon soineen.

                      ”Milloin sinä tulit?”, Simo tervehti häntä vastakysymyksellä ja otti palan kinkkupiirakkaa.

                      ”Saara on varmaan olohuoneessa”, Karri sanoi samaan aikaan, mikä huvitti Simoa suuresti.

                      ”Äsken. Kiitos, Karri”, Antti sanoi lähtien luovimaan ihmisten läpi kohti olohuonetta.

                      Olohuoneen oviaukossa hän pysähtyi katselemaan ihmisiä, osa tanssi ja jotkut juttelivat pienissä ryhmissä, joku vanhempi naishenkilö näytti yrittävän ennätystä tequilashottien nauttimisessa ja eräs pariskunta oli liimautunut kiinni toisiinsa. Viimemainitut Antti tunnisti Makeksi ja Päiviksi ja samassa hän huomasi Saaran juttelevan erään ryhmän keskellä ja seisoi hetken vain katsellen naista. Tämä näytti olevan hyväntuulinen ja voivan hyvin, mutta hänen vilkaistessaan Anttia mies näki tämän rypistävän kulmiaan ja huolen varjon häivähtävän kasvoilla. Antti nyökkäsi Saaralle, joka nyökkäsi takaisin ja Antti meni keittiöön katsomaan tarjolla olevia ruokia. Simo syötti juuri Karrille kirsikkatomaatteja sormistaan ja Antti istuutui heidän viereensä naurahtaen heille.

”Ota boolia, se on hyvää”, Simo sanoi Antille ojentaen juomalasia, joka oli ääriään myöten täynnä sinistä nestettä.

                      ”Se on meidän sekoittamaa”, Karri sanoi ja Antti maistoi lasin reunasta varovasti.

                      ”Salakavalaa se on”, hän sanoi toisille, joita alkoi huvittaa.

                      ”No miten sen nyt ottaa”, Karri naureskeli ja Simo virnisteli iloisessa hiprakassa.

                      ”Kovin paljon en uskalla ottaa, pitäisi huomenna olla väittelykunnossa”, Antti irvisti toisille ja täytti lautasensa salaatilla ja kinkku-juustopiirakalla.

                      ”Siitä huomisesta sen verran, että me aiotaan sitten pukeutua ihan casual”, Simo sanoi ehdottomana ja heilutteli haarukkaansa Anttia kohti.

                      ”En edes tiedä, onko minulla pukua”, Karri pohti ja katsoi kysyvästi Simoon, joka ravisti päätään kieltävästi.    

                      ”En minä ole nähnyt. Eikä minullakaan ole”, hän sanoi ja Anttia alkoi naurattaa heidän vaatepohdintansa. Hänen mieleensä tulivat Pekka Töpöhäntä-kirjojen Pilli ja Pulla-kissat.

                      ”Voi pojat, kunhan tulette”, hän sanoi hymyillen leveästi. Hän oli melko varma, ettei kumpikaan tajunnut paljoakaan hänen väitöskirjansa sisällöstä, mutta heidän huolensa hänen tukemisestaan oli liikuttavaa. Harvalla taisi olla yhtä luotettavia ystäviä, Antti tuumi ja paneutui lautasensa antimiin.              

                      ”Keitä tuolla olohuoneessa on? En tunnistanut kuin Tuomaksen”, Antti kysyi hetken kuluttua. Tuomas oli joskus ollut elokuvissa samalla porukalla hänen ja Simon kanssa, Antista tämä oli mukavaa seuraa ja ymmärsi sentään jotain elokuvienkin päälle.

                      ”Kirjastolaisia lähinnä, ei siellä kai ole kuin Make muista ympyröistä”, Simo vastasi pohdiskellen. Hänestä oli huvittavaa, kun ihmiset usein arvelivat kirjastolaisten olevan kovinkin hiljaista porukkaa vaikka totuuden nimessä oli myönnettävä, että railakkaimmat juhlat hän oli kokenut nimenomaan näiden parissa. Syvissä vesissä ja niin edelleen, hän tuumaili itsekseen huvittuneena.

                      ”Kuka on se nainen, joka yrittää tequilaennätystä?”, Antti kyseli edelleen.

                      ”Ai Tuija? Hän on lainaustoimiston pomo, meidän lähin esimiehemme”, Simo naurahti ja Karri katsoi häntä yllättyneenä.

                      ”Miten hän pääsee kotiin?”, Karri kysyi hieman huolestuneena ja Anttikin nyökkäsi kysyvän näköisenä.

                      ”Petteri varmaan hoitaa hänet”, Simo arveli.

                      ”Siis se rastas? Sehän on paljon nuorempi”, Antti sanoi ja Simo kulautti lasinsa tyhjäksi ennen vastaamistaan.

                      ”On on. Mitäs se haittaa? Kuulemma Petteri on hyvä suustaan”, hän sanoi ja vinkkasi silmää toisille. Karri purskautti juomat suustaan lautaselleen ja Antti pudisteli päätään nauraen.

                      ”No huhhuh”, Karri sanoi pyyhittyään suunsa ja katseli hieman surullisena boolin kuorruttaman piirakan jäänteitä lautasella. Antti virnisteli ja joi lasinsa tyhjäksi.

                      ”Muuten Karri, isäsi käski minun pitää huolta sinusta. Näin hänet Hakaniemessä, kun odotin teitä ruokakaupasta”, Simo sanoi Karrille muistettuaan yhtäkkiä tapaamisensa Karrin isän kanssa.

                      ”Luulinkin nähneeni hänet siinä porukassa”, Karri sanoi kurtistaen kulmiaan. Simon mieleen välähti, ettei ehkä ollutkaan ollut hyvä idea sanoa asiaa juuri nyt.

                      ”Sanoiko se jotain muuta?”, Karri kysyi ja Simo pudisti päätään.

                      ”Ei, paitsi että me ollaan hellusia. Annoin sille kympin”, Simo muisteli tapaamista boolin sumentamin aivoin.

                      ”Sitä te kyllä olette”, Antti sanoi huvittuneena.

                      ”Ai hellusia?”, Simo naurahti ja vilkaisi Karria, joka mulkoili heitä kulmiensa alta.

                      ”Niin. Söpöläisiä oikein”, Antti kiusasi toisia ja Simo naurahti Karrin vetäessä suutaan virneeseen. Ilmeisesti tämä ei ollut pahasti hermostunut isänsä yhteydenotosta, Simo päätteli ja silitti miehen reittä pöydän alla saaden tämän katsomaan häntä pitkään puolittain suljettujen silmäluomien alta.

                      ”Taidan mennä olohuoneeseen”, Antti sanoi vilkaistuaan heitä tyhjän lautasensa yli ja hymyili. Hänestä tuntui, että toiset eivät edes huomanneet hänen poistumistaan seurasta.                 

                      Olohuoneen puolella meno oli hieman vilkastunut, useampi ihminen oli tanssimassa ja Antti löysi Saaran istumasta sohvalta. Hän istuutui naisen viereen ja otti suklaakonvehdin tämän tarjoamalta vadilta.

                      ”Anteeksi, kun olen myöhässä”, Antti sanoi Saaralle, joka hymyili hänelle lämpimästi.

                      ”Höpsis, kiva kun pääsit tulemaan”, nainen vastasi ja otti lisää suklaata. Oikeasti hän olisi halunnut takertua Anttiin eikä koskaan päästää irti, mutta arveli paikalla olevan aivan liian monta ihmistä todistamaan moista kohtausta.

                      ”Mukavat juhlat”, Antti sanoi. Hiljaisuus heidän välillään oli liian painostava, oli pakko sanoa jotakin. Puhuttavaa olisi ollut paljonkin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa syvällisiä keskusteluja liian monen kuulijan lähellä.          

                      ”Ainakin vieraat näyttävät viihtyvän”, Saara sanoi ja katseli muiden seassa tanssivia Tuijaa ja Petteriä, jotka tanssivat hyvin Abban diskomusiikin tahtiin.  Tuija näytti vielä hyväkuntoiselta, mutta Petteri pysytteli tämän lähellä kaiken varalta. Joskus Saara ihmetteli, mikä noita kahta piti yhdessä vuodesta toiseen, vaikka ikäeroakin oli parikymmentä vuotta. Kai he täydensivät jotain toisissaan, hän ajatteli ja ujutti kätensä Antin käteen sohvatyynyjen suoman varjon turvin. Antti otti hänen kätensä omaansa ja puristi sitä hellästi, he olivat hiljaa yhdessä.

                      ”Tule tanssimaan”, Antti sanoi. Joku oli vaihtanut musiikin hitaisiin ja nyt soi Phil Collinsin ’One more night’. Kappale alkoi useimmiten itkettää Saaraa, eikä hän tiennyt miksi. Tämän jälkeen se alkaisi ainakin itkettää joka kerta, hän arveli, mutta suostui Antin pyyntöön.

                      ”Huomisen jälkeen tosiaan vain yksi yö”, Saara sanoi Antin korvaan heidän tanssiessaan ja räpytteli silmiään kiivaasti. Hän ei halunnut työkaveriensa näkevän, että hän liikuttui sekä laulusta että Antista.

                      ”Onneksi on vielä huominen”, Antti sanoi ja katsoi häntä vakavana haluten painaa hetken mieleensä.

                      ”Kauheaa siirappia”, puuskahti Make, joka oli juuri ilmestynyt heidän vierelleen Päivin kanssa tiiviissä tanssiotteessa. Päivi vain hymyili ja he näyttivät onnellisilta yhdessä. Saara tunsi kateuden piston, mutta totesi itselleen pedanneensa aivan omin käsin sänkynsä. Hän sulki silmänsä ja keskittyi vain Anttiin laulun ajan. Hitaat jatkuivat vielä parin kappaleen ajan ja Saara huomasi silmänsä avattuaan, että lattialla tanssivat Simon ja Karrin lisäksi myös Tuomas ja Marjukka, jotka näyttivät ujoilta näyttämään kiinnostusta toisiinsa muiden seurassa. Saara oli kyllä epäillyt jotain, sillä yllättävän usein Marjukka ja Tuomas olivat joko yhtä aikaa hyllyttämässä samalla käytävällä tai syömässä eväitään. Hänestä oli ollut helpotus huomata, ettei Marjukan ihastus Simoon ollut sittenkään ollut kovin vakavaa laatua.  

                      Yhtäkkiä kuitenkin ihmiset alkoivat lähteä. Tuija ja Petteri olivat ensimmäiset, Tuijalle oli tullut huono olo ja Petterin mielestä oli aika sanoa hyvästit.

                      ”Saara, ilmoittelet sitten kun tulet takaisin, niin pääset varmasti takaisin meille”, Tuija suhisi epäselvästi Saaralle hyvästellessään tämän ja Petteri näytti lähinnä vain kyllästyneeltä. Hän ei ollut kovin sosiaalinen ihminen ja se hämmensi Saaraa, jonka mielestä kirjastotyö oli erittäin suuressa määrin ihmisten kanssa toimimista.

                      ”Tietysti ilmoittelen”, Saara naurahti ja pian muutkin hävisivät. Viimeisinä lähtivät Karri ja Simo, jotka olivat hieman huolestuneita Antin jäädessä vielä Saaralle. Saara sanoi vain, että hänellä ja Antilla oli vielä puhuttavaa, jota ei voinut jättää ihan viime tippaan.

                      ”Haluatko kahvia vielä?”, Saara kysyi Antilta, kun he olivat vihdoin kahden kesken keittiössä laittamassa jäljellejääneitä ruokia pois.

                      ”En taida välittää enää tähän aikaan”, Antti sanoi ja Saara huomasi kellon lähestyvän puoltayötä.

                      ”Kello onkin jo noin paljon”, hän sanoi ja istuutui pöydän ääreen etsittyään uudet ultrakuvat kalenterinsa välistä. Hän ojensi kuvat Antille, joka veti tuolin itselleen hänen viereensä.

                      ”Kävin tänään Naistenklinikalla rakenneultrassa Simon ja Karrin kanssa. Simo tuli pitelemään minua kädestä ja Karri meni kahville”, Saara selvitti Antille, jota huvitti ajatus Simosta rauhoittelemassa Saaraa.

                      ”Miten Simo pärjäsi?”, hän ei malttanut olla kysymättä ja Saara hymyili.

                      ”Ihan hyvin, vaikka kyllä meitä molempia jännitti. Onneksi hoitaja oli tosi kiva ja tajusi, että Simo oli minun ”veljeni”. Hän oli erittäin varovainen tekemisissään ja Simo-parka jännitti kamalasti, mutta kaikki meni hyvin”, Saara kertoili samalla, kun Antti katseli kuvia tarkasti.

                      ”Vauvat ovat kunnossa siis?”, Antti kysyi vihdoin ja Saara nyökkäsi. Antti silitti varovasti kuvassa näkyvää pientä kättä, Saara huomasi ja puri huultaan.

                      ”Voi, ovat kyllä. Olen niin onnellinen, ettet varmaan ymmärräkään”, Saara huoahti.                    ”Kyllä minä ymmärrän”, Antti sanoi silittäen naisen olkaa hellästi ja otti tämän toisen käden omaansa. Hän muisti vielä, miten pakahduttavalta tuntui nähdä syntymätön jälkeläinen rakeisessa ruudussa.

                      ”Niin, minä tiedän kyllä”, Saara sanoi hiljaa. Yhtäkkiä hän muisti jotain.

                      ”Minun on pitänyt kysyä sinulta tulisitko kummiksi?”, hän henkäisi ja katsoi miestä anovasti silmiin. Antti veti henkeä syvään, hän tajusi naisen koettavan saada hänet luontevaksi osaksi lastensa elämää.

                      ”Totta kai tulen”, hän vastasi ja puristi naisen kättä hellästi.

                      ”Hyvä. Se on ainut keino, jonka keksin voidakseni pitää yhteyttä sinuun luontevasti”, Saara kuiskasi liikuttuneena.

                      ”Voi Saara”, Antti kuiskasi ja otti naisen molemmat kädet omiinsa. Saara huomasi katsoessaan miestä tämän silmissä jotain kosteaa.

                      ”Minä olen ajatellut, että jos en lähtisikään Harrin luo”, Saara sanoi ja tunsi, kuinka yksinäinen kyynel lähti vierimään kohti leukaa.

                      ”Ei, Saara, se ei käy. Sinun on pakko mennä”, Antti katsoi häntä vakavana ja Saara käänsi katseensa pöytään. Kyllä hän itsekin tiesi, että hänen oli lähdettävä.

                      ”Niin on. En haluaisi millään jättää sinua”, Saara nyyhkäisi.

                      ”Sinä syytät itseäsi ikuisesti, jos et lähde. Ainahan pääset takaisin, jos se ei tunnu hyvältä. Sitä paitsi minun täytyy nyt keskittyä poikiin, heille Minnan lähtö on kova paikka ja meidän täytyy oppia toimimaan kolmestaan yhdessä”, puhuessaan Antti koetti vakuuttaa itseään samalla siitä, että toimi oikein kaikkia kohtaan.

                      ”Minä tiedän. Tiedän senkin, että loppujen lopuksi minusta on ihan kiinnostavaa lähteä ja katsoa, miltä elämä siellä päin maailmaa näyttää. Tuntuu vain siltä, kuin sydäntä revittäisiin rinnasta”, Saara huokaisi ja kuivasi kyynelensä kämmensyrjällään.

                      ”Minä luulen, että minun on nyt mentävä”, Antti sanoi nousten seisomaan ja veti Saaran syliinsä. Hänenkin sydämensä tuntui ratkeavan ikävästä joka kerran, kun hän jätti naisen.

                      ”Ehkä se on parasta. Näemme kuitenkin vielä huomenna”, Saara sanoi ja Antti suuteli häntä hellästi. Suudelma maistui kyyneliltä, eivätkä he olisi halunneet päästää irti toisistaan. Vihdoin heidän irtautuessaan toisistaan Antti vilkaisi ulos ja huomasi omassa kodissaan keittiön valojen sammuvan juuri ja manasi mielessään hölmöyttään. Hän päätti kuitenkin olla välittämättä Minnasta juuri sillä hetkellä ja silitti hellästi Saaran poskea.

                      ”Hyvää yötä”, hän toivotti hellästi vetäessään kätensä pois naisen kädestä varovasti, ettei hetki menisi rikki. Saara jäi katsomaan eteiseen vielä oven sulkeutumisen jälkeen hetkeksi.