Saaran kirja

Saaran kirja kertoo helsinkiläisestä Saarasta, joka on töissä kirjastossa, sekä hänen ystävistään ja perheestään.

Kaikki henkilöt ja tapahtumat ovat kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

Kesäkuu 2018: Sain vihdoin kaikki 10 lukua tänne, olen ollut vähän kahden vaiheilla tämän julkaisun suhteen. Olkoon nyt. Ehkä se ilahduttaa ja on ainakin kevyttä kesälukemista.


Luku 1
Luku 2
Luku 3
Luku 4
Luku 5
Luku 6
Luku 7
Luku 8
Luku 9
Luku 10

Saaran kirja

SAARAN KIRJA

Luku 1

Saara astui ulos hämärästä elokuvateatterin salista ja siristi silmiään aulan kirkkaammassa valossa. Hän katseli ympärilleen ihmisvilinässä miettien mitä tekisi, sillä kotiin ei vielä huvittanut mennä. Koti oli tyhjä ja hiljainen Harrin ollessa työmatkalla Kööpenhaminassa vielä huomiseen iltaan ja vapaapäivä alkaisi kuitenkin muutaman lyhyen tunnin päästä. Saara päätti mennä hetkeksi istumaan elokuvakeskuksen alakerrassa sijaitsevaan baariin juomaan lasillisen punaviiniä ja katselemaan ihmisiä. Ihmiset olivat kiinnostavinta mitä hän tiesi, heitä oli mielenkiintoista seurata ja keksiä heistä tarinoita.

Saara istuutui tyhjään ikkunapöytään ihmetellen hyvää onneaan. Useimmiten ikkunapöydistä sai vain haaveilla, mutta jostain syystä tänään oli hiljaista. Toisaalta oli torstai-ilta, joka oli melko hiljainen koko kaupungissa ja lisäksi satoi kuin lokakuussa, ulkona oli pimeää, märkää ja tuuli kovaa.

Hän katseli märälle kadulle kuvajaisensa läpi näkemättä sitä. Kadulla liikkui vain muutama ihminen ja hekin olivat sateenvarjojensa suojissa, joten pian Saara upposi omiin mietteisiinsä unohtaen viinilasinsa koskemattomaksi eteensä. Mietteet kulkivat äsken nähdystä elokuvasta lapsettomuushoitoihin ja Harrin työmatkaan, joista ne siirtyivät käsittelemään kesälomaa ja mahdollista matkaa jonnekin varmasti aurinkoiseen ilmanalaan. Jos vain Harrin sairaus pysyisi poissa ja he voisivat palata normaalielämään, ehkä aloittaa vauvahaaveetkin taas kunhan mies päättäisi jatkosta matkallaan. Saara huomasi mietteidensä piankin johtavan ikävään ja itsesääliin, joten hän koetti miettiä jotain iloisempaa aihetta.

”Hei Saara, onko tässä vapaata?”, Antti kysyi iloisena huomattuaan tutun ihmisen baarissa. Saara katsoi häntä kuin palaten jostain kaukaisesta galaksista takaisin maan päälle, Antti ajatteli istuutuessaan naista vastapäätä. Jollain tavalla hänestä tuntui aina Saaran tavatessaan kuin kolme kissaa olisi katsonut häntä tarkkaavaisesti. Itsekseen hän arveli sen johtuvan Saaran kolmiomaisista, teräväleukaisista kasvoista ja hieman vinoista vihreistä silmistä, pienestä nenästä ja leveästä suusta sekä suurista hopeisista kissanpään muotoisista korvakoruista, joita nainen suosi. Naisen lyhyeksi leikattu tumma tukka korosti pään siroutta ja korvakorujen suuruutta, mutta samalla Antti odotti naisen korvien olevan teräväkärkiset joka kerta pettyen hieman.

”On kyllä, hauska nähdä sinua”, Saara sanoi hymyillen Antille ja käänsi katseensa baaritiskille huomaten kolleegansa ja ystävänsä Simon olevan myös matkalla kohti ikkunapöytää täyden tuoppinsa kera. Saara katsoi Anttia, joka oli riisunut farkkutakkinsa sekä villapaitansa ja istui paitahihasillaan häntä vastapäätä. Antin punaruskeat kiharat olivat epäjärjestyksessä, kuten tavallisesti ja ruskeat silmät nauroivat, samoin kuin kaunismuotoinen suu.  Hieman pysty nenä antoi miehen kasvoille pysyvän ilkikurisen poikamaisen ilmeen, vaikka tämä oli jo yli neljänkymmenen. Saara arveli miehen aiheuttavan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ainakin naispuolisille opiskelijoilleen joka päivä.

”Olitko yksin elokuvissa?”, Simo kysyi Saaralta päästessään pöydän ääreen ja istuutui laittaen täpötäyden reppunsa jalkojensa väliin lattialle ja keri kaulastaan pitkän kaulahuivin. Hän oikaisi selkänsä ja silitti pitkää tummaa tukkaansa toisella kädellään venytellen samalla antaumuksella. Saaraa nauratti ja Antti hymyili ystävälleen, joka valitti elokuvateatterin penkkien aiheuttavan hänelle kramppeja. Simo oli kaunis ja hoikka mies, jota moni nainenkin kadehti ilmeikkäiden sinisten silmien ja niitä reunustavien pitkien ripsien vuoksi.

”Harri on työmatkalla Kööpenhaminassa”, Saara vastasi Simon kysymykseen ja siemaisi viinilasistaan suullisen. Simo katsoi häntä tarkasti huomaten väsymyksen silmien ympärillä ja pienet rypyt naisen kulmien välissä. Saara oli kuin sisar hänelle ja hän tiesi naisen ajattelevan häntä pikkuveljenään, heidän toistakymmentä vuotta kestänyt ystävyytensä oli lämmin ja syvä. Saara kertoi hänelle asioita, joista ei puhunut kenellekään toiselle, ei edes Harrille huolimatta heidän pitkästä avioliitostaan.

                      ”Sinulla on työlauantai?”, Simo varmisti Saaralta, joka myönsi. Lauantaivuoro ei ollut hänen suosikkinsa kiireen vuoksi. Hänestä tuntui, ettei koskaan lauantaisin ehtinyt paneutua asiakkaiden tarpeisiin riittävän hyvin. Simo oli ollut lomalla tämän viikon, mutta arveli tulevansa käymään työpaikalla lauantaina tarkistamassa maanantain työvuoronsa. He olivat töissä samassa kirjastossa, olleet jo historian alkuhämäristä ja molemmat pitivät työstään kovasti.

                      ”Mitä te olitte katsomassa?”, Saara kysyi Antilta, sillä yleensä he pitivät samanlaisista elokuvista. He olivat tutustuneet Simon luona ja tavanneet ehkä puolenkymmentä kertaa jutellen aina kirjallisuudesta ja elokuvista. Antti tutki yleistä kirjallisuustiedettä yliopiston leivissä kirjoittaen väitöskirjaansa elokuvatieteen ja fanifiktioiden rajapinnoista, mikä oli Saaran mielestä hyvin mielenkiintoista.

                      ”Watchmen’iä, ihan kelvollinen pätkä”, Antti sanoi ja Saara nyökkäsi. Hän ei ollut koskaan tutustunut kyseiseen sarjakuvaan, eikä ollut vielä päättänyt halusiko nähdä elokuvaa ollenkaan. Harria se ehkä kiinnostaisi, mutta tämä luultavasti ostaisi sen itselleen.

                      ”Entä sinä?”, Antti kysyi vuorostaan.

                      ”Benjamin Button’ia neljättä kertaa”, Saara kertoi ja Antin kulmat kohosivat, hän ei ollut ajatellut Saaran katsovan suurella rahalla tehtyjä Hollywood-projekteja. Simo äännähti myös yllättyneesti ja kysyi, oliko Saara ehkä rakastunut Brad Pittiin eikä ollut kertonut hänelle mitään. Saara nauroi Simon kysymykselle ja vastasi pitävänsä enemmän Cate Blanchettistä kuin Bradistä vaikkei naisia harrastanutkaan. Simon vilkaistessa varovasti Anttia Saara näki jälleen nälän tämän katseessa, Antti ei onneksi sitä huomannut eikä varmaankaan edes ymmärtänyt voivansa sellaista aiheuttaa. Saara tiesi Simon pitävän enemmän miehistä, muttei hurjimmissa unelmissaankaan olisi mennyt sanomaan asiaa Simolle saati kenellekään muulle. Saara oli itsekin huomannut Antin vetovoiman ja löysi itsensä silloin tällöin miettimästä, oliko mies onnellinen liitossaan.

Saara jatkoi naljailuaan Simon kanssa ja Antti heitti välillä jotain väliin, hänestä oli hauska seurata noiden kahden ystävällismielistä kinastelua. Jälleen hän huomasi pitävänsä Saaran ajatuksenjuoksusta ja pohti, millaisia salaisuuksia naisen mielessä piileksi. Heidän tavattuaan ja juteltuaan keskenään hänelle oli usein jäänyt tunne siitä, että paljon asioita oli jäänyt sanomatta vaikka puhetta olikin riittänyt mitä erilaisimmista asioista koko illan. Aivan toisin kuin Minnan kanssa, hän ajatteli, he olivat enimmäkseen hiljaa omilla koneillaan tai juttelivat ja leikkivät poikien kanssa jos nämä olivat kotona.

”Missä sinun perheesi on, Antti?”, Saara kysyi yllättäen hänet. Aivan kuin nainen olisi lukenut hänen ajatuksensa, mies tuumi.

”Minnalla oli talvilomaa jäljellä, joten he menivät Pohjanmaalle viikoksi”, Antti vastasi. Saara muisti Minnan vanhempien asuvan Seinäjoella, joten ilmeisesti he olivat siellä.

”Siellä on varmaankin vielä lunta. Olisi hauska päästä hiihtämään suoraan kotiovelta”, Saara pohti ääneen hieman kaihoisasti saaden Simon puistattelemaan kauhusta.

”Olen viimeksi hiihtänyt armeijassa”, Simo huokaisi ja toiset virnistivät hänelle.

”Se on ihan mukavaa, oikeassa seurassa jopa hauskaakin”, Antti sanoi puolestaan ja hänen silmänsä karkasivat Saaraan, joka hämmentyi ja huomasi lasinsa olevan tyhjä nostaessaan sitä.

”Otatteko toiset?”, Antti nousi pöydästä saatuaan myöntävän vastauksen molemmilta kumppaneiltaan. Hän halusi hetkeksi pois pöydästä kootakseen ajatuksensa, ei hänen ollut tarkoitus flirttailla Saaralle, mutta tilaisuus oli ollut liian hyvä päästettäväksi käsistä. Miestä hieman huvitti Saaran ilme tämän katsoessa tyhjää lasiaan hämmentyneenä.

”Se Benjamin Button... Et kai sinä uppoa siihen liikaa?”, Simo kysyi Saaralta huolestuneiden sinisten silmien katsoessa naista rävähtämättä. Hän mietti, aikoiko nainen aloittaa lapsettomuushoidot jälleen vai olivatko Saara ja Harri päättäneet lopettaa sen tien kulkemisen.

”Minä... En, mielestäni”, Saara sanoi puolustelevasti purren huultaan mietteliäänä. Oli totta, että tarina miehestä, joka syntyi vanhuksena ja kuoli vauvana, oli rankka kokemus hänelle. Se oli myös puhdistava, hän koki jonkinlaista anteeksiantoa Kaikkeutta kohtaan eläytyessään elokuvan tunnelmaan ja itkiessään pimeässä elokuvateatterissa yksinään toisten keskellä. Saara katsoi baaritiskille pannen merkille jonon pituuden, Antti olisi vielä hetken poissa. Simo seurasi Saaran katsetta ja kumartui lähemmäs naista kuullakseen tämän puheen.

”Meille soitettiin keskiviikkona, ennen kuin Harri lähti matkalle. Varoaika sytojen ja sädehoidon jälkeen on kulunut umpeen ja nyt pitäisi päättää, mitä teemme... Sieltä sanottiin, että meidän alkiomme olivat tuhoutuneet sulatuksen aikana jostain syystä”, Saara kertoi Simolle matalalla äänellä ja näki miehen kulmien vetäytyvän yhteen.

”Mitä te aiotte tehdä?”, Simo kysyi ja katsoi naista vakavana ja osittain huolissaan. Hänestä tuntui, että Saaralla oli liikaa kannettavaa siroilla hartioillaan.

”Meidän pitäisi käyttää luovutettuja sukusoluja, Harri on käytännöllisesti katsottuna steriili. Hän taas ei haluaisi... Hän lupasi miettiä asiaa Kööpenhaminassa. Hulluinta on, että nyt kun olen laihtunut huolesta hänen sairautensa vuoksi, minun hormoonini kyllä toimivat”, Saara puuskahti ja Simo hymyili. Hän oli jo vuosia kuunnellut Saaran seikkailuja lapsettomuushoidoissa eikä häntä haitannut asioiden henkilökohtaisuus, ei hän niitä kenellekään kertoisi. Työpaikalla hän oli ainut, johon Saara luotti, eikä hän aikonut rikkoa naisen luottamusta.

”Minähän voisin lahjoittaa teille ’sukusoluja’, kuten kauniisti sanoit”, Simo sanoi innostuen ja Saara naurahti mieli keventyen yhtäkkiä.

”Ei, et todellakaan voisi”, hän nosti kätensä ylös ja pudisti päätään. Vaikka hän pitikin Simosta, ei hän halunnut kantaa tämän lasta tai kasvattaa sitä.

”Mitä hän ei voisi?”, Antti kysyi laskien kantamuksensa pöydälle. Hän oli huomannut toisten puhuvan jostain keskittyneinä päät yhdessä, eikä ollut halunnut häiritä vaan oli odottanut hetken kauemmin tiskillä ja tullut pöytään vasta, kun tilanne näytti rennommalta.

”Juoda enempää olutta”, Saara nauroi ja Simo tarrasi tuoppiinsa nopeasti kuin peläten Saaran vievän sen hänen kädestään. Antti kurtisti kulmiaan, mutta hymyili naisen vastaukselle. Hän arveli heidän puhuneen jostain joko Saaran tai Simon henkilökohtaisesta ongelmasta, eikä halunnut painostaa toisia kertomaan siitä. Hän oli tavallaan ulkopuolinen toisten lämpimästä ystävyydestä ja hyväksyi asian.

”Arveletko Simon juovan liikaa?”, Antti nosti kulmiaan virnistäen samalla. Hänen mielestään Simo joi poikamieheksi melkoisen vähän, hän tunsi suurempiakin oluenystäviä.

”No en oikeastaan, Simo on ihan kiltti poika”, Saara nauroi ja Simoa huvitti. Saara suhtautui häneen aina jotenkin holhoavasti, vaikkei heillä ollut kuin kaksi vuotta ikäeroa. Jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin Saara, ei Simo olisi moista sietänyt.

”Minkä ikäisiä sinun poikasi ovat? En koskaan muista näitä asioita”, Saara kysyi Antilta päättäen vaihtaa puheenaihetta. Lapset olivat yleensä turvallinen aihepiiri, eikä hänestä tuntunut pahalta puhua toisten lapsista, kunhan nämä olivat ohittaneet vauva- ja taaperoiän.

”He ovat seitsemän ja viisi, Juuso menee kouluun ensi syksynä”, Antti vastasi tyytyväisenä aiheenvaihdokseen. Ei sillä, että hän olisi erityisesti pitänyt itsestään puhumisesta, mutta Saaran kanssa oli helppo jutella.

”Hei, minun pitää mennä. Viimeinen metro lähtee ihan kohta!”, Simo huudahti kumoten tuoppinsa lopun kurkkuunsa ja keräten tavaransa. Hän asui Siilitien pysäkin lähellä vanhassa kerrostalossa. Asunnon hän oli perinyt mummoltaan, joka oli aikoinaan kuolla kupsahtanut sopivasti juuri Simon opintojen alkuvaiheessa. Simo oli pitänyt mummostaan suuresti ja asunto oli sisustettu pitkälti mummon huonekaluilla edelleen. Joskus ollessaan vierailulla Simon luona Saara ajatteli, ettei olisi hämmästynyt jos mummo olisi hipsuttanut esiin jostain. Niin pysähtyneeltä asunnossa vaikutti.

”Me näemme töissä ensi viikolla viimeistään”, Saara sanoi hänelle ja Antti nosti kättään Simon häipyessä näköpiiristä.

”Onko sinulla kiire kotiin?”, Antti kysyi Saaralta, joka pudisti päätään.

”Ei, huomenna on vapaapäivä ja Harri tulee vasta huomenna illalla”, Saara vastasi jotenkin alakuloisena. Antti mietti, mistä Saara oli puhunut Simon kanssa, muttei aikonut kysyä. Se olisi voinut saada Saaran vetäytymään kuoreensa, eikä hän halunnut sitä. Luultavasti Saara kertoisi hänelle itse, jos ei tuntisi oloaan ahdistetuksi.

”En muista kuulleeni, mitä hän tekee työkseen?”, Antti kysyi uteliaana. Saara ei ollut kertonut hänelle paljonkaan itsestään, vaikka he olivat puhuneet kirjallisuudesta paljonkin.

”Hän on Nokialla it-asiantuntijana. Saattaa olla, että vaihdamme maisemaa Atlantin toiselle puolen, jos Kööpenhaminassa menee hyvin”, Saara kertoi. Hän ei tiennyt, halusiko oikeastaan muuttaa Amerikan länsirannikolle, mutta toisaalta paikanvaihdos houkutti. Se olisi kiinnostavaa ja antaisi uusia näkökulmia arjen harmauteen. Ehkä heidän liittonsakin saisi uutta voimaa ja he tulisivat onnellisiksi.

                      ”Jännittäviä aikoja siis”, Antti nosti kulmiaan yllättyneenä. Hänestä tuntui, että oli menettämässä Saaran jo ennen kuin he ehtisivät ystävystyä kunnolla ja jonkinlainen haikeus täytti hänen mielensä.

                      ”Saa nyt nähdä, iso muutoshan se on jos sinne lähdemme”, Saara mutisi viinilasilleen. Hänestä tuntui samalta kuin Antista, heidän ystävyytensä katkeaisi nuppuunsa. Vaihtaakseen aihetta hän pohti kuumeisesti uutta kysymystä esitettäväksi, hän halusi oppia tuntemaan miestä paremmin.

                      ”Mitä Minna tekee työkseen? Olet luultavasti kertonut senkin, mutten muista”, hän sanoi Antille anteeksipyytävästi ja miestä nauratti. Ei hänkään muistanut, olivatko he koskaan keskustelleet toistensa perheistä näinkään paljoa.

                      ”Hän on graafikko eräässä sisustuslehdessä”, Antti mainitsi suuren ja suositun sisustuslehden nimen saaden Saaran silmät pyöristymään hämmästyneinä.

                      ”Niinkö? Minun eräs ystäväni on samassa lehdessä toimittajana, hassu sattuma”, Saara kertoi ilahtuneena.

                      ”Helsinki on kovin pieni kaupunki ja Suomi myös. Joskus on suorastaan häiritsevää, miten paljon löytyy tuttuja ihmisiä ihan pienellä vaivalla”, Antti sanoi. Häntä askarrutti, kuka Minnan työtovereista mahtoi olla Saaran ystävä. Hänen mielestään Saara oli kovin erilainen kuin Minna tai tämän työtoverit, mutta Saara oli täynnä yllätyksiä.

                      Juotuaan lasinsa tyhjiksi he päättivät lähteä kävellen kohti Kalliota, he asuivat lähekkäin vaikkeivät heidän reittinsä juuri ristenneet muuten kuin Simon jäljiltä.

Saara mietti itsekseen, oliko toinen lasillinen viiniä ollut liikaa päättäen loppujen lopuksi sen olleen vain hyväksi. Näin mukavaksi ja rentoutuneeksi hän ei ollut tuntenut itseään moneen kuukauteen ja Antin kanssa oli mukava ja helppo olla. Sade oli tauonnut, tuuli laantunut ja he kävelivät rauhallista tahtia jutellen niitä näitä, maisemista ja muusta. Molemmat olivat syntyjään helsinkiläisiä ja kotikaupunki oli rakas.

                      ”Onko sinulla kylmä?”, Antti kysyi heidän lähestyessään Hakaniemeä. Hänellä itsellään oli aivan sopiva olla, mutta hän arveli Saaran palelevan mokkanahkaisessa hameessa ja loafereissaan. Nainen oli ollut jonkin aikaa omissa ajatuksissaan aivan hiljaa.

                      ”Ei minua palele, nenä vain hiukan vuotaa aina kylmässä”, Saara vastasi. Hänellä oli mukava vihreä villapaita punaisen villakangastakin alla ja kaulahuivi kaulassaan, lisäksi kävely oli lämmittänyt hänet. Yhtäkkiä hän huomasi kertovansa Antille äidistään, joka vietti 20nnetta iloisen lesken talveaan Marbellassa.

                      ”Äiti tulee taas toukokuussa mökille Asikkalaan puoleksi vuodeksi Carlosin vai oliko se Jorgen kanssa. He ovat olleet yhdessä jo viisi vuotta, mutten vieläkään muista miehen nimeä”, Saara huokaisi Antille, jota huvitti. Hän mietti, oliko Saara oikeasti unohtanut äitinsä miesystävän nimen vai koettiko hän vain välttää ajattelemasta äitinsä uutta elämää.

                      ”Milloin isäsi kuoli?”, Antti kysyi haluten tietää enemmän Saarasta ja otti naisen käden omaansa. Saara ei vetänyt kättään pois, sillä oli mukava kävellä käsi kädessä. Miehen käsi oli suuri ja lämmin.

                      ”Hän hukkui mökin rantaveteen kännipäissään sinä juhannuksena, kun täytin kahdeksantoista”, Saara sanoi ja Antti pusersi hänen sormiaan myötätuntoisesti. Varsinainen syntymäpäivä, hän ajatteli hieman järkyttyneenä.

                      ”Huh. Miten järkyttävää sinulle”, Antti sanoi ja Saara katsoi häntä vinosti.

                      ”Sen jälkeen olen viettänyt joka ikisen juhannuksen kaupungissa ja nauttinut rauhasta”, Saara sanoi hymähtäen hieman katkerasti. Onneksi Harriakaan ei kiinnostanut mökkijuhannus ja he olivatkin aivan tyytyväisiä hiljaiseen juhannuksen viettoon kaupungissa nauttien kahdenkeskisestä illallisesta jossain hyvässä ruokaravintolassa.

                      ”Entä sinun vanhempasi, ovatko he vielä elossa?”, Saara kysyi vuorostaan.

                      ”Kyllä he ovat aivan eläväisiä eläkeläisiä”, Antti sanoi lievästi huvittuneena ja Saara punehtui. Ei hän ollut ajatellut tarkemmin, mitä oli kysynyt ja nolostui. Antti huomasi sen ja puristi naisen kättä hellästi ja silitti peukalollaan tämän kämmenselkää. Saara veti hitaasti henkeä sisäänpäin ja koetti rauhoittua, Antin kosketus tuntui aivan eri tavalla hänessä kuin hän arveli miehen tarkoittaneen.

                      ”He muuttavat näihin aikoihin keväisin Kulosaaren siirtolapuutarhamökkiinsä, talvet he asuvat Töölössä. Isä oli veturinkuljettaja ja äiti sairaanhoitaja, mutta nyt he ovat olleet jo monta vuotta eläkkeellä”, Antti selitti miettien samalla, miten Saara sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi taas.

                      ”Asuvatko he Temppeliaukion kirkon takana, Rautatieläisten talossa?”, Saara kysyi epäröivästi ja Antti katsoi häntä kummissaan.

                      ”Kyllä, kuinka niin?”, hän kysyi puolestaan naiselta, joka hymyili leveästi.

                      ”Sinä et taida muistaa, mutta siskosi Sanna oli paras ystäväni ollessani kuusivuotias. Leikimme usein sinun kanssasi kirkon katolla”, Saara vastasi ja Antti muisti kaukaiset päivät. Sanna-sisaren ystävä oli ollut tummakiharainen ja vihreäsilmäinen pienikokoinen tyttö, joka asui Tunturikadulla.

                      ”Mitä siitä on, yli kolmekymmentä vuotta?”, Antti kysyi tunnustelevasti. Hän muisti kyllä varsin hyvin erään alkukesän päivän, jonka muisto alkoi kuumottaa hänen poskiaan.

                      ”Kolmekymmentäkaksi, jos ollaan tarkkoja”, Saara naurahti ja katsoi vieressään kävelevää miestä varovasti. Muistiko tämä vielä?

                      ”Te muutitte, kesäkuussa”, mies sanoi ja katseli ruskeita nahkakenkiään niiden talloessa pikkukiviä. Hän ei uskaltanut katsoa naisen kasvoihin, jos tämä vaikka nauroi hänelle. Poikaan oli sattunut, koko kesän ajan.

                      ”Puistolaan, menin kouluun sinä syksynä”, nainen mutisi kaulahuiviinsa. Hänestä tuntui, että mies muisti sittenkin.

                      ”Me olemme perillä, tuletko teelle?”, Saara kysyi pysähtyen talon alaoven eteen ja Antti nyökkäsi. Oli hiukan vilu, toisaalta taas tukala olo. Ehkä se helpottaisi sisällä. Nainen naputteli numerokoodin, jolla ovi aukesi. He menivät hissiin, Saara painoi hissin nousemaan kuudenteen kerrokseen ja katsoi miestä peilin kautta silmiin vakavana.

                      ”Se oli minun ensimmäinen suukkoni”, hän sanoi ja hymyili miehelle ujosti. Mies muisti saman hymyn kalliolohkareiden välissä ja kyynelet silmissään. Hän oli juossut pois ja jättänyt tytöt leikkimään keskenään. Seuraavana päivänä hän ei halunnut nähdä muuttoautoa vaan lähti uimaan kavereidensa kanssa Hietsuun koko päiväksi, illalla hän oli punainen kuin rapu.

                      Samassa hissi pysähtyi heidän kerrokseensa ja he menivät Saaran kotiin. Sisällä oli hiljaista, jääkaappi hurisi keittiössä. Mies riisui takkinsa, nainen omansa ja mies veti naisen syliinsä suudellen tätä hellästi hämärässä eteisessä.

                     

                     

                     

                     

                     

Saaran kirja

SAARAN KIRJA

Luku 2

                      Antti tuijotti tietokoneen ruutua käsittämättä mitään lauseesta, jonka oli kirjoittanut vain muutamaa päivää aiemmin. Hän tunsi hirvittävää himoa poistaa kaikki väitöskirjansa tiedostot koneen muistista, mutta tiesi katuvansa myöhemmin, jos antaisi halulleen periksi. Hän koetti olla ajattelematta Saaraa ja heidän yhteistä yötään, vaikka ajatukset sorkkivat muistoa koko ajan kuin kieli kipeää hammasta.

                      ”Me emme voi jatkaa tätä”, hän oli todennut samana aamuna Saaralle, joka oli nyökännyt mukilleen kyynelet silmissään kimaltaen. He istuivat Saaran keittiössä vaalean Artekin ruokapöydän ääressä vastapäätä toisiaan ja aurinko paistoi ulkona niin, että silmiä särki.

                      ”Niin, minä tiedän”, nainen sanoi hiljaa. Emmittyään hetken hän oli kertonut Antille lapsettomuushoidoista ja alkioiden tuhoutumisesta sekä miehensä Harrin sairaudesta. Antti oli kuunnellut häntä vakavana ja arvannut tämän olleen asia, josta Saara ja Simo olivat puhuneet baarissa hänen ollessaan baaritiskillä.

                      ”Minä toivon, ettet sinä arvele minun rakastelleen kanssasi vain tullakseni raskaaksi”, Saara sanoi Antille katsoen tätä arasti. Hän ei tiennyt mitä tekisi, jos mies katsoisi häntä halveksien. Hän oli jo ehtinyt rakastua mieheen, vaikka he eivät olleet tunteneet kauaa. Lapsuuden yhteiset hetket olivat kultaisia muistoja, mutta eivät he kumpikaan olleet enää lapsia.

                      ”Miksi minä niin luulisin? Sinä et ole laskelmoivaa tyyppiä”, Antti hymähti ja kurtisti kulmiaan ottaen naisen käden omaansa. Hän mietti, miten paljon rakasti naista, jota ei oikeastaan tuntenut kovin hyvin ja silti tiesi täsmälleen toisen mielenliikkeet. Kuin olisi tuntenut toisen aina. Kerrassaan outo ajatuskulku, mies pohti huvittuneena ja pudisti päätään itselleen.

                      ”Jos niin kuitenkin käy, niin haluaisin kyllä kuulla”, mies jatkoi ääneen nostaen naisen sormet huulilleen ja nainen nyökkäsi jälleen. Hän tunsi painon nousevan hartioiltaan ja hymyili varovasti, kunnes muisti jotain.

                      ”Minä luultavasti kerron Simolle sitten, mutta en uskalla ajatella mitä tapahtuu jos hän arvaa sinun osuutesi”, Saara pohti ääneen. Hän mietti, rikkoisiko heidän hairahduksensa Simon ja hänen sekä Simon ja Antin ystävyyden.

                       ”Toisaalta kaikki minun raskauteni ovat menneet kesken jo ennen neljättä kuukautta”, hän lopetti lauseen hieman katkerasti ja nielaisi. Antti katsoi häntä ja näki surun naisen silmissä. Hän toivoi, että tällä kerralla kaikki menisi hyvin, jotenkin hän arvasi tämän olevan naisen viimeinen kerta. Enempää tämä ei kestäisi.

                      ”Mitä sinä arvelet Harrin sanovan?”, Antti kysyi ja Saara kuuli lauseen ääneenlausumattoman lopun haipuvan ilmaan. Hän oli jo ehtinyt miettiä sitäkin, eikä tiennyt vastausta. Hän toivoi Harrin kestävän asian, tavallaanhan sukusolut oli lahjoitettu ilman taka-ajatuksia, vaikkei niitä oltukaan istutettu hänen kohtuunsa steriilissä ympäristössä. Naista alkoi huvittaa ja hän hymyili Antille.

                      ”En tiedä. Hän luultavasti loukkaantuu kuullessaan, miten olen hoitanut asian”, hän sanoi lopulta irvistäen hieman ja mies nosti kulmiaan. Hän pystyi kuvittelemaan tilanteen varsin hyvin, ei hänkään olisi niellyt mukisematta vaimon yllättävää raskautta. Toisaalta hänkin oli nauttinut heidän yhteisestä yöstään eikä katunut sitä. Tehtyä ei enää saanut tekemättömäksi.

                      ”Entä sinä? Aiotko kertoa Minnalle?”, Saara kysyi puolestaan Antilta. Mies pohti vastaustaan jonkin aikaa, vaikka tiesi hyvin jättävänsä vaimonsa pimentoon yöllisistä tapahtumista. Ei hänellä ollut tarvetta kertoa tälle mitään ellei se muuten paljastuisi.

                      ”En usko. Me emme nykyään juuri puhu keskenämme”, Antti sanoi ja katsoi Saaraa pitkään. Hän mietti hetken aikaa, pitäisikö hänen kertoa heidän vieraantumisestaan tälle, mutta päätti sitten olla hiljaa. Ei ollut Saaran syy, että hän oli vieraantunut vaimostaan.

                      ”Minä olen ajatellut, etten halua tietää vaikka Harri olisikin pettänyt minua. Tuskin hän matkoillaan on aina yksin nukkunut, mutta jos en tiedä niin en kärsi”, Saara sanoi hiljaa ja Antti silitti hänen kättään hellästi laskiessaan siitä irti.

                      ”Miten sinä muistit meidän suukkomme kirkon katolla?”, hän kysyi palaten heidän yhteiseen lapsuusmuistoonsa. Saara nousi seisomaan hänen viereensä ja työnsi kätensä miehen kuparinpunaisiin kiharoihin, jotka olivat vielä kosteat heidän suihkunsa jäljiltä.

                      ”Sinun hiuksesi. Tiesin jo, kun tapasimme ensi kerran Simon luona, että olin nähnyt sinut ennenkin, mutta vasta kun puhuit vanhemmistasi muistin Sannan ja hänen veljensä”, Saara nauroi ja Antti veti hänet syliinsä istumaan. Hän suuteli naista jälleen hellästi ja he olivat hetken aikaa hiljaa yhdessä.

                      ”Simo-parka... Hän pitää minusta enkä voi vastata hänen tunteisiinsa”, Antti huokaisi ja katsoi Saaraa vakavana. Saaran silmät levisivät.

                      ”Sinä tiedät, että hän rakastaa sinua?”, nainen kysyi yllättyneenä. Hän oli ajatellut, ettei Antti ollut huomannut Simon kaipaavia katseita. Mies nyökkäsi, hän ei oikein tiennyt mitä sanoisi.

                      ”Olen kyllä tiennyt sen jo jonkin aikaa. Ei se minua häiritse”, Antti sanoi lopulta. Oli totta, ettei Simon ihailu häirinnyt häntä. Lähinnä häntä suretti, ettei tuntenut samoin ystäväänsä kohtaan. Kyllä hän piti Simosta, mutta ei voinut kuvitellakaan lähestyvänsä miestä seksuaalisesti.

                      ”Simolla on ollut muutama tyttöystävä, mutta ne suhteet ovat jääneet lyhyiksi. Pelkään, että hän loukkaantuisi minulle verisesti, jos ehdottaisin hänelle poikaystävää”, Saara sanoi mietteliäänä. Joskus hän todella ihmetteli, oliko Simo niin yksinkertainen tässä asiassa kuin vaikutti. Toisaalta hän ei halunnut painostaa ystäväänsä liikaa ja jos tämä viihtyi sittenkin paremmin yksinään, niin siitä vain. Eivät kaikki ihmiset olleet luotuja parisuhteeseen.

                      ”Mitä muuten Sannalle kuuluu?”, Saara kysyi ajatustensa vaihdettua suuntaa ja Antti virnisti huvittuneena.

                      ”Sanna asuu Lontoossa, hän on naimisissa ja hänellä on kaksi poikaa. Sannan mies Karim on näytelmäkirjailija ja Sanna puolestaan puvustaa”, Antti kertoi lyhyesti tärkeimmät uutiset ja Saara naurahti. Hän nousi Antin sylistä ja alkoi pakata astioita tiskikoneeseen miettien samalla, muistaisiko Sanna hänet vielä.

                      ”Minä voisin kirjoittaa hänelle... tai lähettää sähköpostia”, hän sanoi lopulta kääntyen takaisin mieheen päin. Antti nousi seisomaan ja veti hänet halaukseen.

                      ”Minä lähetän sinulle hänen osoitteensa sähköpostissa. Minun pitää varmaankin nyt lähteä”, mies sanoi ja nainen pyyhki silmänsä kämmensyrjiinsä. Hänellä oli jo ikävä miestä.

                      Antti tassutteli paljain jaloin takaisin makuuhuoneeseen ja etsi sukkansa sängyn alta. Hän istuutui sängylle ja katsoi ulos ikkunasta tajuten samassa näkevänsä oman kotinsa keittiön ikkunan poikkikadun päässä. Hän ei ollut ennen ajatellut heidän asuvan aivan näin lähekkäin ja kurtisti kulmiaan kotinsa ikkunalle, joka kiilteli auringossa. Hän käänsi katseensa sänkyyn ottaen Saaran tyynyn käsiinsä ja hautasi kasvonsa siihen. Hän hengitti syvään saadakseen muistinsa kyllästettyä naisen tuoksulla, kyynelet polttivat silmäluomien alla.

                      ”Mitä sinä teet?”, Saaran ääni kysyi jostain hänen päänsä ulkopuolelta ja hän nosti päänsä tyynystä hengittäen syvään, ettei vesi valuisi silmistä.

                      ”Minä... haluan muistaa sinun tuoksusi”, hän hymähti katkerasti ja räpytteli silmiään kirkkaassa valossa. Saara katsoi häntä vakavana. Hän oli aikonut pitää lakanat sängyssä, kunnes miehen tuoksu niissä olisi hitunut ohueksi eikä enää tuntuisi. Sitten hän ehkä saattaisi vaihtaa ne. Hän ajatteli, miten hyvä oli, että Harri nukkui työhuoneessa edelleen muutettuaan sinne sairautensa alkuvaiheessa.

                      ”Tiesitkö, että meidän keittiön ikkunamme näkyy tänne?”, Antti kysyi Saaralta ja näytti naiselle missä he asuivat.

                      ”Kummallista, ettemme ole tajunneet sitä aiemmin”, Saara sanoi hieman järkyttyneenä. Häntä ihmetytti, etteivät he olleet tavanneet kadulla joka päivä. Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin.

                      ”Onko sinun pojillasi samanlaiset hiukset kuin sinulla?”, hän kysyi purren huultaan varmana vastauksesta.

                      ”On, samanlainen pehko kummallakin”, Antti sanoi kummastuneena. Saara nyökkäsi.

                      ”Sitten olen nähnyt heidät ja Minnan kadulla kävellessäni”, Saara huokaisi ja hänestä tuntui jotenkin haljulta. Hän ajatteli vaaleaa pitkää naista ja kahta punatukkaista pikkupoikaa, jotka usein aamuisin tulivat häntä vastaan hänen lähtiessään töihin kävellen.

                      ”Se on hyvinkin mahdollista”, Antti sanoi arvaten, mitä Saara ajatteli. Hän toivoi, ettei nainen saisi jotain syyllisyydenpuuskaa ja kertoisi Minnalle heistä jonain kauniina aamuna kadulla, mutta arveli sitten huolehtivansa turhaan. Sellainen ei vaikuttanut Saaran tapaiselta.

                      ”Me varmaankin näemme kuitenkin vielä. Ei anneta nyt mennä kolmeakymmentä vuotta”, Antti sanoi mennessään eteiseen etsimään takkiaan ja kenkiään. Saara nyökkäsi miehen selälle ja kietoi käsivartensa ympärilleen.

                      ”Kaipa me näemme”, hän sanoi lopulta hieman apeasti ja Antti silitti hänen olkavarttaan nyökäten vakavana. Hänestä tuntui pahalta jättää nainen yksin, mutta hänen oli pakko päästä jonnekin muualle ajattelemaan.

                      ”Pidä huoli itsestäsi”, Antti sanoi hiljaa ja lähti.

Antti käveli kotiinsa pitkin askelin ja päästyään asuntoon istuutui tietokoneen ääreen aikeissa jatkaa väitöskirjan kirjoittamista, mutta huomaten sen mahdottomaksi. Hän tunki kätensä jo ennestään sekaiseen tukkaansa ja repi hiuksiaan saadakseen ajatukset liikkeelle. Onneksi hänellä ei ollut luentoja tänään, hän oli sopinut kirjoitusvapaasta ja siksikin toivoi saavansa edes muutaman rivin aikaiseksi. Ajatukset eivät vain oikein alkaneet luistaa hänen toivomallaan tavalla, joten hän meni keittiöön juomaan vettä. Vesilasi kädessään hän meni ikkunaan ja katseli Saaran ikkunoita. Hän rypisti otsaansa nähdessään Saaran keikkumassa avoimen ikkunan ääressä, tämä oli aloittanut ikkunanpesun ja Antti pohti, liittyikö moinen puhtausintoilu hänen vierailuunsa. Hän katseli naisen touhuja hetken ja huomasi aivojensa muovaavan täysin ymmärrettävää lausetta väitöskirjaan. Innoissaan mies kiiruhti tietokoneen ääreen ja alkoi kirjoittaa unohtaen Saaran ja ikkunat.

                      Saara pesi ikkunoita. Muutamassa tunnissa hän ehtisi hyvin pestä koko asunnon neljä ikkunaa ja sen jälkeen siivota asunnon perinpohjaisesti. Ehkä hän ehtisi vielä leipoakin jotain ennen kuin Harri tulisi kotiin illansuussa. Mikä tahansa ajantappo kelpasi, ehkä hän ei ehtisi miettiä niin paljoa touhutessaan, nainen arveli tietäen kuitenkin ajattelevansa Anttia koko ajan.

                      Illalla he olivat suudellen siirtyneet makuuhuoneeseen riisuen toistensa vaatteet matkan varrella. Heillä oli ollut niin kiire tuntea toisen iho omaansa vasten, etteivät he olleet miettineet muuta. Olisiko se estänytkään, Saara pohti ja pudisti päätään itselleen. Hän siirtyi seuraavaan huoneeseen, joka oli heidän työhuoneensa ja nykyisin Harrin makuuhuone ja laittoi mp3-soittimensa äänenvoimakkuuden aavistuksen kovemmalle laulaen Rammsteinin Rosenrot’ia ääneen keskittyen vain veteen ja rättiin. Musiikki täytti hänen korviensa välin ja esti ajatukset muutoin, paitsi laulun vaihtuessa. Jossain vaiheessa hänestä tuntui kuin joku olisi katsellut häntä, mutta hän ravisti päätään ja tunne meni ohitse.

                      Saatuaan ikkunat pestyä Saara imuroi ja moppasi lattiat nauttien puhtaasta tuoksusta kodissaan. Aika ei vain kulunut, joten hän leipoi mutakakun ja ottaessaan sitä uunista vilkaisi ulos. Antin talon eteen oli pysähtynyt taksi, josta juuri nousi ulos vaalea nainen kahden pikkupojan kanssa. Saara jäi tuijottamaan heitä ja tunsi pienen kateuden piston. Hän olisi hetken halunnut olla tuon naisen asemassa, mutta muistutti itseään saaneensa lainata tämän miestä hetkeksi. Ei hän syyllisyyttä tuntenut, mikä sinänsä oli kummallista sillä yleensä hän tunsi syyllisyyttä milloin mistäkin, melko mitättömistäkin asioista. Saara huokaisi ja käänsi kakun pois vuoasta koettaen iloita siitä, että kakku pysyi ehjänä eikä revennyt. Harri piti valtavasti mutakakusta ja saattoi syödä puoli kakkua kerralla voiden sitten huonosti loppuillan. Saara antoi kakun jäähtyä viileäksi pöydällä ja nosti sen sitten jääkaappiin. Enää pari tuntia yksinoloa, hän huokaisi mielessään. 

                      Antti säpsähti kuullessaan avaimen kiertyvän asunnon ovessa ja seuraavaksi kaksi pojanääntä huusi kysyvästi isiä. Hän nousi tietokoneen äärestä tallennettuaan aineistonsa jälleen kerran sekä tikulle että koneen muistiin ja meni eteiseen vaimoaan ja poikiaan vastaan. Minna raahasi matkalaukkua juuri sisälle hissistä ja pojat riisuivat jo kenkiään reippaasti.

                      ”Hei, te tulittekin jo?”, Antti sanoi perheelleen koettaen palata nykyhetkeen auttaen vaimoaan saamaan matkalaukun sisätiloihin.

                      ”Yritin soittaa sinulle monta kertaa, muttet vastannut”, Minna sanoi ja Antti kuuli syyttävän sävyn naisen äänessä. Hän mietti, missä hänen puhelimensa oli ja kaivoi sen sitten farkkutakkinsa povitaskusta huomaten sen sammuneen.

                      ”Näköjään olen unohtanut ladata sen. Olin illalla elokuvissa Simon kanssa ja unohdin varmaankin laittaa äänet takaisin”, Antti pohti kulmat rypyssä. Minna huokaisi ja otti takin yltään. Joskus Antti oli liiaksikin omissa maailmoissaan, hän ajatteli mennen keittiöön aikeenaan katsoa jääkaappiin ja invetoida sen sisältö.

                      ”Luulin teidän tulevan vasta huomenna”, Antti sanoi Minnan loittonevalle selälle ja kääntyi Juuson puoleen, poika esitteli vaarin ostamaa pikkuautoa. Matias kaiveli takkinsa taskusta samanlaista autoa, se oli vain erivärinen kuin isoveljen. Antti mietti, mikä ihme Minnaa taas vaivasi ja keskittyi poikien juttuihin hetkeksi antaakseen vaimon epäystävällisyyden aiheuttaman ikävän olon laantua.

                      ”Kyllähän sinä tiedät äidin ja minun välit, en jaksanut enää olla siellä”, Minna selvitti keittiöstä. Oli totta, että Minna ja anoppi tulivat toimeen vain muutaman päivän ennen kuin tila kävi liian ahtaaksi heille molemmille. Antti oli arvellut sen johtuvan siitä, että molemmat olivat varsin itsenäisiä naisia ja paljolti samanlaisia luonteiltaan. Appiukko oli joskus maininnut jotakin samansuuntaista saunakaljojen jälkeen ja Antti arveli, ettei tämä ollut pahemmin harmitellut tyttären päästessä pääkaupunkiin opiskelemaan ja jäädessä sille tielle.

                      ”Isi, Matias pelkäsi lentokoneessa”, Juuso paljasti ja pikkuveli mulkoili häntä harmistuneena. Anttia huvitti ja hän veti Matiaksen syliinsä katsoakseen tarkemmin tämän saamaa autoa.

                      ”Monet aikuisetkin pelkäävät lentokoneessa, ei siinä ole mitään hävettävää”, hän sanoi pojille ja Matias kertoi heidän saaneen sämpylät ja mehua lentokoneessa kiltiltä tädiltä, jolla oli hassut kärryt. Juuso selitti lentokoneesta vielä jotain kunnes Minna huuteli Antille keittiöstä ja tämä nousi lattialta mennäkseen kuuntelemaan vaimoaan.

                      ”Maitoa pitäisi hakea. Löysin pakastimesta kalapuikkoja ja ranskalaisia, mutta salaattitarpeita voisit ostaa myös”, Minna sanoi ja Antti lähti kauppaan. Minna laittoi ruoan uuniin valmistumaan ja avasi matkalaukun purkaakseen sen. Hän laittoi pyykkikoneen käyntiin ja vei tavaroita niille kuuluviin paikkoihin huomaten makuuhuoneessa tietokoneen valon vilkkuvan kutsuvasti ja päätti katsoa sähköpostinsa.

                      Minna liikautti hiirtä ja tietokoneen ruutuun ilmestyi Antin sähköpostiohjelma, joka oli jäänyt auki viestin lähettämisen jälkeen. Minna oli juuri klikkaamaisillaan Antin postilaatikon kiinni, kun naisen nimi vastaanottajakentässä kiinnitti hänen huomionsa. Hän ei ollut koskaan aiemmin lukenut Antin sähköposteja ja tunsi hirvittävää syyllisyyttä silmiensä liukuessa ruudun yli ja muistinsa tallentaessa viestin sisällön. Viesti oli osoitettu Saara Koivulle ja siinä oli lyhyesti ja hyvin lyhyesti kerrottu Antin sisaren Sannan sähköpostiosoite eikä mitään muuta. Minna mietti hetken, kuka Saara mahtoi olla kunnes muisti Antin maininneen Simon ystävän, jonka nimi oli Saara ja oletti kyseessä olevan saman naisen. Hän kirjautui ulos Antin sähköpostista ja avasi omansa ajatellen, että kysyisi Antilta vielä Saarasta. Hän ehti juuri vilkaista sähköpostinsa pikaisesti läpi, kun uunin ajastin alkoi piipittää ilmoittaen ruoan olevan valmista ja ulko-ovi kävi Antin tullessa kaupasta.

                      ”Tässä ovat maidot ja salaatit”, Antti sanoi Minnalle, joka ilmestyi makuuhuoneesta.                  ”Kuka on Saara Koivu?”, Minna kysyikin heti ja katsoi Anttia vaativasti. Mies epäröi hetken, mutta muisti sitten kirjoittamansa viestin sisällön ja hymyili vaimolleen.

                      ”Saara on Simon ystäviä, työtoveri oikeammin. Tapasin hänet eilen illalla, kun tulimme leffasta Simon kanssa ja menimme baariin hetkeksi, hän oli siellä. Sattumalta tuli puhetta vanhemmistani ja Saara tajusi, että me olemme olleet lapsina leikkitovereita, hän asui Tunturikadulla”, Antti selitti innokkaasti Minnan selälle tämän mennessä keittiöön kattamaan lautasia pöytään. Pojat valittivat nälkäänsä ja Juuso leikkasi tomaatteja salaattiin.

                      ”Aika metka sattuma”, Minna sanoi aavistuksen pisteliäästi ja Antti nyökkäsi ottaen kurkunpalan Juuson leikkaamasta pinosta huomaamatta vaimonsa äänensävyä.

                      ”Oli kyllä, todella. Saatoin hänet kotiin, hän asuu miehensä kanssa tuossa talossa kuudennessa kerroksessa”, Antti sanoi ja viittilöi ikkunaan. Minnan kiinnostus oli jo lopahtanut, mutta hän katsoi velvollisuudentuntoisesti ikkunasta sinne päin, mihin Antin käsi huitoi.

                      ”Istukaahan pöytään, niin syödään”, Minna sanoi pojille ja Antille, joka edelleen katseli ikkunasta kadulle. Antti oli huomannut taksin pysähtyvän Saaran kotitalon eteen ja yllätyksekseen hän tunnisti taksista nousevan miehen lenkkikaverikseen Harriksi. Antin kulmat menivät kurttuun hänen aivojensa koettaessa hyväksyä asian, jonka hän tajusi nähdessään Harrin menevän sisälle kerrostalon rappuun matkalaukkua raahaten ja hän istuutui pöytään syvissä mietteissä. Minnan oli pyydettävä häntä ojentamaan leipää kolme kertaa, ennen kuin mies kuuli. Minna tunsi migreenin enteet ohimoissaan ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Perhe söi hiljaisuuden vallitessa, pojatkin olivat väsyneitä matkasta ja tunnistivat myös äidin hermostuneisuuden merkit.

                      Saara oli juuri lukenut Antin lyhyen sähköpostin ja vastannut siihen Harrin tullessa kotiin. Hän kirjautui ulos sähköpostistaan ja meni miestään vastaan eteiseen. Eteisessä Harri veti hänet syliinsä halattavaksi ja Saara vastasi halaukseen, vaikka hänestä tuntui hetken oudolta. Hänen vartalonsa muisti vielä Antin pitkän ja hoikan olemuksen, mutta Harrin treenattu vartalo oli kuitenkin tutumpi ja pian hän rentoutui.

                      ”Sinä olet leiponut?”, Harri kysyi nuuhkien tuoksuja ja Saara hymyili hänen olkaansa vasten. Miestä oli kovin helppo miellyttää.

                      ”Tein mutakakun ja pesin ikkunat. Sinä tulit aiemmin kuin luulin”, hän vastasi ja mies katsoi häntä vakavana. Naisessa oli jotakin erilaista, mutta hän ei keksinyt mitä.

                      ”Ehdin aiemmalle lennolle, onneksi siinä oli tilaa”, Harri sanoi ja irrotti otteensa Saarasta. Nainen katseli vierestä miehen avatessa matkalaukkunsa ja kaivaessa sieltä tuliaiset ja alkoi nauraa nähdessään hänen tuomisensa, Harri oli ostanut melkein kaksi kiloa tanskalaista salmiakkia sekä Coldplayn uusimman cd-levyn tietäen hänen makunsa.

                      ”Onko hyvät?”, Harri kysyi mielissään ja Saara myönsi. He menivät keittiöön ja Saara keitti kahvia. Harri sanoi syöneensä koneessa eikä halunnut ruokaa, joten Saara nosti mutakakun pöytään kahvikuppien seuraksi.

                      ”Olin illalla elokuvissa ja sen jälkeen tapasin Simon ja Antin elokuvateatterin alakerran baarissa”, Saara sanoi Harrille, joka söi hartaana suklaakakkua.             

”Mitä Simolle kuului?”, Harri kysyi ja Saara kertoi tämän olevan lomalla, mutta palaavan töihin maanantaina. Harri nyökkäsi ja katseli vaimoaan tarkkaavaisesti, hän oli joskus luullut Saaran olleen ihastunut Simoon mutta oli todennut olleensa väärässä ja oli sittemmin ystävystynyt tämän kanssa. Hetken hänen piti miettiä, kenestä Antista Saara puhui kunnes muisti Simon ystävän, josta oli kuullut aiemminkin.

                      ”Aiotko mennä vielä lenkille?”, Saara kysyi mieheltään heidän juotuaan kahvinsa ja Harri ravisti päätään kieltävästi.

                      ”En taida, juoksin jo hotellin juoksumatolla aamulla kymmenen kilometriä ja menen mieluummin huomenna heti aamusta. Iltapäivällä on jalkapalloharjoitukset sunnuntain peliä varten”, hän selitti ja Saara nyökkäsi. Harri oli harrastanut jalkapalloa pikkupojasta saakka ja häntä oli harmittanut sairaudessa eniten rakkaan harrastuksen jättäminen tauolle.

                      ”Selvisikö Kaliforniasta mitään uutta?”, Saara kysyi Harrilta, joka oli juuri tyhjentämässä matkalaukustaan likapyykkejä pyykkikoneeseen, joten hänen täytyi toistaa kysymyksensä miehen ilmaantuessa takaisin näköpiiriin.

                      ”Selvisi kyllä. Toukokuussa on lähtö”, Harri sanoi ja vilkaisi vaimoaan. Saara näytti yllättyneeltä ja miehen mielestä näytti, kuin varjo olisi käväissyt tämän kasvoilla. Nainen hymyili kuitenkin vastaukseksi ja näytti ilahtuneelta. Harri pudisti päätään jatkaessaan laukkunsa purkamista. Joskus hän ei ymmärtänyt vaimoaan ollenkaan, hän ajatteli ja lohduttautui ajatuksella, ettei vaimokaan varmaan aina tajunnut häntä.

                      ”Mihin me muutamme? Entä minun työni ja tämä asunto? Millaisia vaatteita sinne tarvitsee?”, Saara alkoi pohtia ja Harri pakeni kylpyhuoneeseen käynnistämään pyykkikonetta. Hän pohti, millaisen stressin nainen saisikaan aikaiseksi parissa kuukaudessa muuton vuoksi ja päätti sitten unohtaa koko ajatuksen, sillä se alkoi hirvittää häntä.

                      ”Rauhoitu nyt, minä lähden ensi kuussa katsomaan meille taloa läheltä toimistoa. Sinulla ei ole niin kiire, voit tulla perässä jossain vaiheessa. Tästä asunnosta en tiedä vielä, voisimme ehkä vuokrata tämän”, Harri vastasi tullessaan takaisin keittiöön ja Saara naurahti.

                      ”Minä olen innoissani, haluaisin lähteä saman tien”, Saara sanoi ja mietti itsekseen, kuinka muutto olisi todellakin mukavaa. Hän pääsisi pois rutiineista ainakin hetkeksi eikä hän antaisi itselleen lupaa ikävöidä Anttia, vaikka sydämestä hieman vihlaisikin hänen tietäessään näkevänsä Antin vielä harvemmin heidän lähtiessään kauas pois kotimaasta.

                      ”Hyvä, minä jo huolestuin, ettet ehkä haluaisikaan lähteä”, Harri mutisi. Hän odotti, milloin Saara ottaisi esiin lapsettomuushoidot ja lahjoitetut sukusolut. Hän oli pohtinut asiaa pitkään kieriessään oudossa vuoteessa öisin ja vihdoin päättänyt kantansa.

                      Saara tiskasi ja kuunteli uutta jalkapalloa käsittelevää DVD:tä, jonka Harri oli ostanut matkaltaan. Mies oli olohuoneessa, mutta television ääni oli melko kovalla ja Saara toivoi, että mies olisi laittanut televisiota hiljemmalle. Naista eivät kiinnostaneet uudet potkutekniikat, hän kun ei niistä mitään ymmärtänyt.

                      ”Kulta?”, nainen hypähti melkein nahoistaan miehen käsien asettuessa hänen olkapäilleen, hän oli ollut syvissä ajatuksissa. DVD oli hiljentynyt ja hiljaisuus täytti huoneiston.

                      ”Hassu, säikähditkö sinä?”, Harri kysyi häneltä ja hän nyökkäsi tiskialtaalle, sydän pamppaili vieläkin. Hän kääntyi mieheen päin ja katsoi tämän tuttuja kasvoja ja vaaleita lyhyitä hiuksia.

                      ”Mitä nyt?”, Saara kysyi uteliaana.

                      ”Minä olen miettinyt”, Harri sanoi vetäen kädellään lyhyttä tukkaansa sekaisemmaksi ja huokaisi. Hän näytti pohtivan jotakin ja Saara arveli piankin kuulevansa, mitä miehen ajatukset olivat.

                      ”Niistä lapsettomuushoidoista... en halua, että sinuun sattuu. Se toimenpide on niin kivulias sinulle aina, joten ajattelin jos... Uh...”, mies takelteli ja Saara odotti hiljaisena miettien, mitä mies oli ajatellut.

                      ”Minä kestäisin paremmin sen, että sinä saisit lapsen jonkun muun miehen kanssa... siis viettäisit yön jonkun toisen kanssa”, Harri lopulta mutisi katsomatta Saaraa silmiin.

                      ”En tiedä, mitä sanoisin”, Saara vastasi nuolaisten huuliaan ja mietti, miten voisi koskaan kertoa miehelle jo tehneensä kuten tämä ehdotti.

                      ”Oliko sinulla hyviä ehdotuksia mahdolliseksi isäehdokkaaksi?”, hän jatkoi hieman pisteliäämmin, kuin oli tarkoittanut ja mies katsoi häntä vakavasti harmailla silmillään.

                      ”Tiedän, ettet kelpuuta Simoa, joten ajattelin sitä lenkkikaveriani Anttia. Hän on järkevä mies ja mukavannäköinen. Punaiset hiukset ja ruskeat silmät... pitkä ja hoikka... ”, Harri sanoi empivästi nähdessään Saaran valahtavan valkoiseksi.

                      ”Voi jeesus”, Saara sanoi hiljaa ja veti syvään henkeä.

                      ”Se sinun Anttisi on ilmeisesti Simon ystävä Antti. Miten en ole tajunnut sitä aiemmin?”, Saara voihkaisi ja Harri katsoi häntä kummastuneena.

                      ”Onko? Sepä hassua”, Harri sanoi ja mietti, miksi vaimo oli edelleen niin outo. Tämä oli hyväksynyt hänen ajatuksensa helposti vai eikö nainen ehkä ollut käsittänyt, mitä hän ehdotti.

                      ”No mitä arvelet?”, hän sanoi vaimolleen, joka oli kääntynyt takaisin tiskialtaan puoleen, vaikka se oli jo tyhjä. Naisen hartiat nytkähtelivät eikä mies tiennyt nauroiko vai itkikö hän.

                      ”Minä... minä rakastan sinua niin hirvittävästi”, nainen kääntyi ja hautasi märät kasvonsa miehen olkapäähän. Mies kiersi käsivartensa kömpelösti vaimonsa ympärille ja piteli tätä hellästi itseään vasten.

                      ”En haluaisi ihan vielä kuitenkaan koettaa sinun ajatustasi käytännössä. Odotetaan vähän aikaa?”, Saara sanoi ja Harri nyökkäsi. Hän oli tyytyväinen siihen, ettei Saara ollut ainakaan heti suoralta kädeltä torjunut hänen ehdotustaan ja oletti naisen haluavan pohtia sitä ensin rauhassa. 

                      ”Minä taidan mennä nukkumaan, huomenna on työaamu”, Saara sanoi hetken kuluttua ja Harri halasi häntä vielä. Hän aikoi lukea jonkin aikaa kokouspapereita kaikessa rauhassa.